Tämä Budapest on niin vilkas musiikkikaupunki - varsinkin nyt,
kun täällä on meneillään Budapestin Kevät -festivaali - että on ihan
pakko kaupungin katselemisen ohessa poiketa myös
konserteissa.
Ensin kävin kamarikonsertissa Liszt-akatemian salissa.
Ohjelmassa oli Kodályn Duo viululle ja sellolle sekä kaksi
pianokvartettoa, Schumannin Es-duuri (unkarilaisittain Esz-dúr) ja
Brahmsin A-duuri. Sangen antoisa konsertti siis. Eikä esityksissäkään
ollut valittamista.
Herroista vain sellisti Miklós Perényi oli minulle tuttu
ennestään, hänkin muistaakseni vain nimeltään. Häntä voinee sanoa
maailmankuuluksi. Mutta pekkaa pahempia eivät kyllä olleet muutkaan,
viulisti Gábor Takács-Nagy, altisti Sándor Papp ja - last but not least
- pianisti Dénes Várjon, joka vaikutti porukan
nuorimmalta.
Koska olen lomamatkalla - jos nyt meikäläinen "vapaaherra"
niin voi sanoa - oli tosi mukavaa antaa musiikin vain virrata,
ajattelematta kriitikkona, mitä siitä sanoisi. Tosin tämä eräänlainen
nirvana taisi muutaman kerran lipsahtaa pikku torkkujen
puolelle...
Seuraava konsertti oli Unkarin tiedeakatemian erittäin
juhlavassa patsain ja pylväin koristellussa salissa Tonavan partahilla.
Budapestin kamarisinfonikkojen (englanniksi Budapest Chamber Symphony -
unkarilaisittain Weiner-Szász kamaraszimfonikusok) kapellimestari Zsolt
Hamar näytti perin nuorelta - Mikko Franckin ikäluokkaa ehkä.
Huippulahjakas kaveri hän joka tapauksessa on ja ilmeinen tulevaisuuden
nimi, joka kannattaa pistää muistiin
Arnold Schönbergin Kirkastetun yön jousiorkesteriversion Hamar
johti kertakaikkisen hienosti: pienimmätkin yksityiskohdat hän muotoili
erittäin puhutteleviksi ja luonteikkaiksi. Ilman tahtipuikkoa johtaneen
Hamarin luontevissa eleissä ei ollut mitään tarkoituksetonta, vaan ne
ilmensivät musiikin käänteitä harvinaisen
aidosti.
Nuorenpuoleiset muusikot kirvoittivat ilmoille hivelevän
kauniita, aistikkaasti nyanssoituja sointeja. Salin akustiikka sopi
pienelle jousorkesterille erinomaisesti.
Solistina lauloi koloratuurisopraano Ingrid Kertesi, ilmeinen
tähti näillä kulmilla, vaikka meillä Suomessa hänestä tuskin mitään
tiedetään. Kertesin ääni kantoi voimakkaana, notkeana ja puhtaana, mutta
ei soinut erityisen sävykkäänä eikä sulokkaana.
Händelin, Vivaldin ja Scarlattin aarioita oli lomitettu
ohjelmaan jännästi Alban Bergin Lyyrisen sarjan kanssa. Näin saatiin
kieltämättä aikaan elävöittävää vaihtelua erikoisin
kontrastivaikutelmin. Toisaalta tunnelma Bergin vaikeasti lähetyttävässä
sarjassa pääsi ikävästi katkeilemaan, eikä ollut helppoa päästä takaisin
jyvälle.
Konsertin päätösnumerona Kirkastetun yön jälkeen Kertesi
tulkitsi valloittavasti Bachin aarian Jauchzet Gott in allen Landen.
Esityksen hohdokkuutta lisäsi barokkitrumpettiaan loistavasti puhaltanut
Tamás Tóth.
Unkarin radion sinfoniaorkesterin (A Magyar Rádió Szimfonikus
Zenekara) konsertti pidettiin Italian kulttuuri-instituutin suuressa
laatikkomaisessa salissa, jonka jo vanhastaan tiesin olevan suosittu
levyjen äänityspaikka.
Paikan päällä kuultuna ei akustiikka vaikuttanut erityisen
hyvältä: puuttui ilmavuutta ja erottelevuutta, orkesterin sointi
kuulosti melko tasapaksulta massalta, josta kuitenkin puupuhaltimet
saattoivat nousta yllättävän räikeinä esille. Toisaalta viulut saivat
aikaan lämpimän ja täyteläisen soinnin ja matalatkin jouset soivat
herkullisen muhkeina.
Illan keskeinen hamo oli ranskalainen Jean-Bernard Pommier,
yksi näistä lukemattomista kapellimestariksi hinkuvista pianisteista.
Kuulijoitten joukossa istui toinen samanlainen herra, Tamás Vásáry, joka
kymmenisen vuotta sitten kävi Lahdessakin johtamassa ja soittamassa
Mozartin (muistaakseni) pianokonserton.
Beethovenin ykkösen eli C-duuri-konserton Pommier soitti niin
reippaasti, tyylikkäästi ja hallitusti kuin maailmaa kiertäneeltä
pianistilta saattoi odottaakin. Mutta kapellimestarina hän ei tehnyt
yhtä vakuuttavaa vaikutusta. Pommierin pitäisikin pistää
johtamistekniikkansa kokonaan uusiksi, sillä viitteet olivat nyt
enimmäkseen samaa näyttävän suurieleistä ja sulavan eleganttia
tahtipuikolla piirtelyä, joka huonosti kuvasteli musiikin vaihtelevia
tapahtumia.
Rossinin Varasteleva harakka -oopperan alkusoitto toki eteni
varsin vetävänä, tulkinnassa oli sekä iskevyyttä että kepeää ja
ilmeikästä leikittelevyyttä. Mutta Debussyn hienon Iberia-sarjan
tulkinta oli joltinenkin pettymys, sillä sävelet jäivät tyystin vaille
impressionistista, hienostunutta väreilyään. Voima-asteikolla ei edes
vahingossa lipsadettu todella herkkien pianissimo-sävyjen
alueelle.
Onneksi konsertti sentään päättyi voitokkaasti, sillä
Pommierin johtamistyyli oli kuin olikin omiaan vauhdittamaan ja
keinuttamaan Ravelin upeasti säihkyvää valssifantasiaa La Valse. Kun
vielä taitava orkesterikin intoutui panemaan parastaan - ja
akustiikkakin yllättäen tuntui paremmalta - oli lopputuloksena esitys,
jolle mielellään soi pitkään kämmentensä
läpsyttelyä.
Tänä iltana aion mennä Unkarin valtionoopperaan
katsomaan ja kuuntelemaan Ferenc Erkelin - Unkarin Madetojan - oopperaa
Bánk Bán.
