Budapest 26. III 2002
 
(Unkarilaislla on tapana käyttää roomalaisia numeroita
ilmaisemaan kuukautta.)
 
 
 
 
Iloiset terveiset magyarien kauniista pääkaupungista, Tonavan "Pikku-Pariisista"!
 
Niin hyvin olen täällä viihtynyt, että tekee mieleni munnellen lainata tuttua svenssonien sanapartta:
 
Hemma bra, men Buda bäst!
 
Päivän vitsejä ei minulla ole täältä kerrottavana siitä yksinkertaisesta syystä, ettei unkari valitettavasti kuulu taitoihini. 

Eräänä iltana pimeään aikaan sattui kuitenkin hauska tapaus. Hyppäsin raitiovaunuun, joka seisoi pysäkillä ovet selkosen selällään ja täydessä valaistuksessa.
Ehdin istua vain hetken, kun kuski alkoi karjua minulle kopistaan. Ymmärsin, että hän vaati minua poistumaan. Kun olin nöyrästi astunut ulos, kuski täräytti ovet kiinni sekä jatkoi vielä ikkunasta saarnaansa ja viittoili kulman taakse.
 
Mutta sanottuani hänelle "I don't understand" muuttuikin äkkiä ääni kellossa. Vaikka olin jo aikeissa lähteä kuskin näyttämään suuntaan, hän läväyttikin ovet selkosen selälleen ja komensi minut tiukasti viittoilemalla takaisin vaunuun.
 
Turistina sain siis kokea sen ilon, että armo kävi oikeudesta, vaikka olin tehnyt kardinaalivirheen astumalla vaunuun PÄÄTEpysäkillä (jossa astutaan vaunusta ulos), kun vaunuun pitää astua LÄHTÖpysäkiltä.
 
Astuttuani takaisin vaunuun kuski sulki oitis ovet ja pisti vaunun liikkeelle. Niin kaarrettiin vaivainen parinkymmenen metrin matka kulman ympäri lähtöpysäkille, jossa kunnon magyarit kuuliaisesti vaunua odottelivat. 
 
 
 
 
 
 
 
 
Budan linna
 
 
 
 
 
 
Tämä Budapest on niin vilkas musiikkikaupunki - varsinkin nyt, kun täällä on meneillään Budapestin Kevät -festivaali - että on ihan pakko kaupungin katselemisen ohessa poiketa myös konserteissa. 
 
Ensin kävin kamarikonsertissa Liszt-akatemian salissa. Ohjelmassa oli Kodályn Duo viululle ja sellolle sekä kaksi pianokvartettoa, Schumannin Es-duuri (unkarilaisittain Esz-dúr) ja Brahmsin A-duuri. Sangen antoisa konsertti siis. Eikä esityksissäkään ollut valittamista.
 
Herroista vain sellisti Miklós Perényi oli minulle tuttu ennestään, hänkin muistaakseni vain nimeltään. Häntä voinee sanoa maailmankuuluksi. Mutta pekkaa pahempia eivät kyllä olleet muutkaan, viulisti Gábor Takács-Nagy, altisti Sándor Papp ja - last but not least - pianisti Dénes Várjon, joka vaikutti porukan nuorimmalta.
 
Koska olen lomamatkalla - jos nyt meikäläinen "vapaaherra" niin voi sanoa - oli tosi mukavaa antaa musiikin vain virrata, ajattelematta kriitikkona, mitä siitä sanoisi. Tosin tämä eräänlainen nirvana taisi muutaman kerran lipsahtaa pikku torkkujen puolelle... 
 
Seuraava konsertti oli Unkarin tiedeakatemian erittäin juhlavassa patsain ja pylväin koristellussa salissa Tonavan partahilla. Budapestin kamarisinfonikkojen (englanniksi Budapest Chamber Symphony - unkarilaisittain Weiner-Szász kamaraszimfonikusok) kapellimestari Zsolt Hamar näytti perin nuorelta - Mikko Franckin ikäluokkaa ehkä. Huippulahjakas kaveri hän joka tapauksessa on ja ilmeinen tulevaisuuden nimi, joka kannattaa pistää muistiin
 
Arnold Schönbergin Kirkastetun yön jousiorkesteriversion Hamar johti kertakaikkisen hienosti: pienimmätkin yksityiskohdat hän muotoili erittäin puhutteleviksi ja luonteikkaiksi. Ilman tahtipuikkoa johtaneen Hamarin luontevissa eleissä ei ollut mitään tarkoituksetonta, vaan ne ilmensivät musiikin käänteitä harvinaisen aidosti. 
 
Nuorenpuoleiset muusikot kirvoittivat ilmoille hivelevän kauniita, aistikkaasti nyanssoituja sointeja. Salin akustiikka sopi pienelle jousorkesterille erinomaisesti.
 
Solistina lauloi koloratuurisopraano Ingrid Kertesi, ilmeinen tähti näillä kulmilla, vaikka meillä Suomessa hänestä tuskin mitään tiedetään. Kertesin ääni kantoi voimakkaana, notkeana ja puhtaana, mutta ei soinut erityisen sävykkäänä eikä sulokkaana. 
 
Händelin, Vivaldin ja Scarlattin aarioita oli lomitettu ohjelmaan jännästi Alban Bergin Lyyrisen sarjan kanssa. Näin saatiin kieltämättä aikaan elävöittävää vaihtelua erikoisin kontrastivaikutelmin. Toisaalta tunnelma Bergin vaikeasti lähetyttävässä sarjassa pääsi ikävästi katkeilemaan, eikä ollut helppoa päästä takaisin jyvälle. 
 
Konsertin päätösnumerona Kirkastetun yön jälkeen Kertesi tulkitsi valloittavasti Bachin aarian Jauchzet Gott in allen Landen. Esityksen hohdokkuutta lisäsi barokkitrumpettiaan loistavasti puhaltanut Tamás Tóth.
 
Unkarin radion sinfoniaorkesterin (A Magyar Rádió Szimfonikus Zenekara) konsertti pidettiin Italian kulttuuri-instituutin suuressa laatikkomaisessa salissa, jonka jo vanhastaan tiesin olevan suosittu levyjen äänityspaikka. 
 
Paikan päällä kuultuna ei akustiikka vaikuttanut erityisen hyvältä: puuttui ilmavuutta ja erottelevuutta, orkesterin sointi kuulosti melko tasapaksulta massalta, josta kuitenkin puupuhaltimet saattoivat nousta yllättävän räikeinä esille. Toisaalta viulut saivat aikaan lämpimän ja täyteläisen soinnin ja matalatkin jouset soivat herkullisen muhkeina. 
 
Illan keskeinen hamo oli ranskalainen Jean-Bernard Pommier, yksi näistä lukemattomista kapellimestariksi hinkuvista pianisteista. Kuulijoitten joukossa istui toinen samanlainen herra, Tamás Vásáry, joka kymmenisen vuotta sitten kävi Lahdessakin johtamassa ja soittamassa Mozartin (muistaakseni) pianokonserton.
 
Beethovenin ykkösen eli C-duuri-konserton Pommier soitti niin reippaasti, tyylikkäästi ja hallitusti kuin maailmaa kiertäneeltä pianistilta saattoi odottaakin. Mutta kapellimestarina hän ei tehnyt yhtä vakuuttavaa vaikutusta. Pommierin pitäisikin pistää johtamistekniikkansa kokonaan uusiksi, sillä viitteet olivat nyt enimmäkseen samaa näyttävän suurieleistä ja sulavan eleganttia tahtipuikolla piirtelyä, joka huonosti kuvasteli musiikin vaihtelevia tapahtumia.
 
Rossinin Varasteleva harakka -oopperan alkusoitto toki eteni varsin vetävänä, tulkinnassa oli sekä iskevyyttä että kepeää ja ilmeikästä leikittelevyyttä. Mutta Debussyn hienon Iberia-sarjan tulkinta oli joltinenkin pettymys, sillä sävelet jäivät tyystin vaille impressionistista, hienostunutta väreilyään. Voima-asteikolla ei edes vahingossa lipsadettu todella herkkien pianissimo-sävyjen alueelle.
 
Onneksi konsertti sentään päättyi voitokkaasti, sillä Pommierin johtamistyyli oli kuin olikin omiaan vauhdittamaan ja keinuttamaan Ravelin upeasti säihkyvää valssifantasiaa La Valse. Kun vielä taitava orkesterikin intoutui panemaan parastaan - ja akustiikkakin yllättäen tuntui paremmalta - oli lopputuloksena esitys, jolle mielellään soi pitkään kämmentensä läpsyttelyä. 
 
Tänä iltana aion mennä Unkarin valtionoopperaan katsomaan ja kuuntelemaan Ferenc Erkelin - Unkarin Madetojan - oopperaa Bánk Bán.
 
 
 
 
 
 
 
 
Ketjusilta
 
 
 
 
 
 
 
Tämän Moninkertaisen Hupin loppu pursuilee triviaalisuutta.
 
Eli kolme kysymystä, jotka koettelevat unkarintaitonne:
 
1) Bécs - mikä kaupunki?
2) Pozsonyi - mikä kaupunki?
3) Olasz - mikä maa?
 
Voin vakuuttaa, etteivät ole mitään turhia kyliä. Kolmannesta eli valtakunnasta en nyt tiedä... 
 
:)
 
Niille, jotka viimeistään torstaina (28.3.) lähettävät minulle sähköpostissa oikean vastauksen, lupaan lähettää korean Budapestin-kortin!
 
 
Terveisin Artos   
 


moninkertainen hupi -sivulle
Tämän sivun teksti ja kuvat copyright © 2002 Arto Sakari Korpinen