ASK Pro Musica Classica • Arto Sakari Korpisen musiikkisivut  
Kritiikin valokeila • 1/2000
pääsivu

hakemisto 2000

Lahjat riittävät pitkälle

Sinfonia Lahti
Lahden konserttitalossa 27.1.2000

John Storgårds, kapellimestari ja viulusolisti

  • Ludwig van Beethoven: Prometheus-alkusoitto
  • Kurt Weill: Viulukonsertto op. 12
  • Robert Schumann: Sinfonia nro 4 d-molli
pääsivu

hakemisto 2000

J ohn Storgårds tuli, johti, soitti ja voitti! Loistamalla Lahden kaupunginorkesterin sinfoniakonsertissa sekä kapellimestarina että viulusolistina hän valloitti paitsi yleisön myös orkesterin. Harvoin jos koskaan ovat itse muusikot osoittaneet näin innokkaasti suosiotaan kapellimestarille illan päätteeksi. Yhteistyö harjoituksissa on selvästikin sujunut yhtä onnellisten tähtien alla kuin nyt konsertissa.
Vaikka viime vuosina lisääntyneet kapellimestarin tehtävät eivät toistaiseksi ole heikentäneet John Storgårdsin (kuva) mainiota viulistista kuntoa, joutunee hän jo piankin tekemään valintansa. Mikäli tavoitteena on luoda näyttävä kansaivälinen ura, ei ole vaikeata arvata, kummalle puolelle vaaka kallistuu. Kapellimestarina hänellä on sittenkin huomattavasti paremmat mahdollisuudet nousta maailman eliittisarjaan kuin viulistina.
Lahjat kyllä riittävät vaikka kuinka pitkälle. Siitä vain Salosen, Sarasteen ja Vänskän jalanjäljille!
Beethovenin Prometheus-alkusoiton säkenöivän sähköisessä menossa kapellimestarin työskentely oli ihailtavan määrätietoista, hallittua ja luontevaa. Tosin tahtipuikko äityi sävelten tuimimmassa tuoksinassa puhkomaan sekä kattoa että takaseinää. Silti ei voi sanoa, että Storgårds harrastaisi tahtipuikon balettia, kaikkea muuta.
Hän ei hienostele näyttävillä eleillä, mutta ei liioin kangistu sovinnaisiin viitekaavoihin. Johtaessaan hän selvästikin keskittyy yksinomaan musiikkiin ja sen sisäisiin arvoihin. Niinpä viitteitten ja sävelten välillä vallitsee aina luonnollinen, kiinteä yhteys.

•  •  •
Myös Schumannin hehkuvasti romanttisen neljännen sinfonian oli Storgårds harjoittanut erinomaiseen valmiuteen. Hyvin hallitusti ja yhtenäisesti musisoineen orkesterin otteet uhkuivat sekä antaumuksellista intoa että soiton hurmaa.
Niin vaikuttavasti ja näkemyksellisesti kuin Storgårds rakensikin sinfoniasta kiinteän kokonaisuuden, en ihastunut varauksettomasti hänen kaikkiin ratkaisuihinsa. Ensimmäisessä osassa, jolle säveltäjä on antanut tempomerkinnän lebhaft, eloisasti, oli vauhtia ja kiihkeää tulisuutta hieman liikaa, samoin voimankäyttöä.
Yllättäen finaalissa, lebhaft sekin, tilanne kääntyi päälaelleen. Nyt olisi lennokkaampi, säihkyvämpi meno ollut paikallaan. Onneksi vauhti vähitellen kiihtyi, ja loppuhuipennus kruunasi voitokkaan esityksen tosi sävähdyttävästi.
Kerjäläisoopperastaan tunnettu Kurt Weill oli vuonna 1924 valmistuneine viulukonserttoineen konsertin harvinaisuus ja väriläiskä kahden klassikon välissä. Jo orkesterinsa suhteen teos on varsin erikoinen: kymmenen puhallinta, kaksi kontrabassoa ja tukku lyömäsoittimia. Niin rattoisasti kuin musiikki soljuileekin, ei sen hännästä saa aina helposti kiinni.
Ihastuttavan musikaalista ja elävää oli John Storgårdsin tulkinta läpikotaisin. Varman taiturillisesti suihki jousi kielillä ja liikkuivat sormet otelaudalla. Eikä viulu menettänyt sointinsa kauneutta sävelten kiperissäkään käänteissä.

Arto Sakari Korpinen
 

Tämän tiedoston teksti: © Arto Sakari Korpinen
Kuva Lahden kaupunginorkesterin aineistosta