Toiveitten ja unelmien täyttymys

Sibeliustalon avajaiskonsertti
10.3.2000

Sinfonia Lahti
Osmo Vänskä
Kirsi Tiihonen, sopraano
Lyömäsoitinyhtye Kroumata

• Uuno Klami: Lemminkäisen seikkailut saaressa
• Jean Sibelius: Luonnotar
• Joonas Kokkonen: Interludeja oopp. Viimeiset kiusaukset
• Kalevi Aho: Sinfonia nro 11 kuudelle lyömäsoittajalle ja orkesterille (1997-98)

uoreuttaan tuoksuvassa Sibeliustalossa vietettiin perjantai-iltana ainutkertaista, kauan muistoissa säilyvää juhlaa. Niin epätodelliselta tuntui avajaiskonsertti tässä lahtelaisen musiikkiväen rohkeimpien toiveitten ja unelmien upeassa täyttymyksessä, että melkein pelkäsi heräävänsä ihanasta unesta yhtäkkiä karuun arkeen.
Tuskin kukaan tohtii väittää tätä jättimäistä akvaariota ulkoapäin arkkitehtuurin helmeksi. Mutta sisällä avautuvat sitäkin hurmaavammat näkymät. Kirkkaan, kovan lasin suojissa aito puu hohkaa pehmeää, kodikasta lämpöään.
Jos jo metsäinen lämpiöhalli valloittaa avaruudellaan ja säveltäjämestarimme syntymähetkestä kertovalla tähtitaivaallaan, itse konserttisali suorastaan mykistää hienostuneella tyylikkyydellään. Jousisoittimilta napattu seinien tummanpunerva väritys luo hyvin viihtyisän tunnelman.

Mutta musiikin pyhätössä silmäniloja tärkeämpiä ovat tietenkin korvan kokemat vaikutelmat. Myös tässä suhteessa sali täytti toiveet, jos kohta jätti vielä huomautuksillekin sijaa. Akustiikan säätelyillehän tämä sali tarjoaa poikkeuksellisen monipuoliset mahdollisuudet, kunhan näitä vain ehditään tarpeeksi kokeilla.
Kaikki puhaltimet kuuluivat paikalleni toisella parvella hyvin nautittavasti. Puitten soolot ihastuttivat elävyydellään, selkeydellään ja vivahteikkuudellaan. Vasket täyttivät salin uljaasti muhkeilla soinneillaan, mutta eivät silti raastaneet kuulijan korvia mahtavimmissakaan purkauksissaan.
Lyömäsoittimilla ei yleensäkään ole tapana hävitä sointikilvassa ja mainiosti ne pitivät nytkin pintansa. Sitäkin suuremman yllätyksen tuotti harppu erottumalla hätkähdyttävän selkeästi - sen helähdyksethän usein hukkuvat kokonaissointiin.
Illan akustiseksi kysymysmerkiksi jäikin jousisto, jonka sointi kaipaili lisää täyteläisyyttä ja kantavuutta. Konserttimestarin soolo kuului kyllä oivasti, mutta viulujen yhteissointi vaikutti ohuelta ja voimattomalta. Eivätkä sellot ja bassot liioin päässeet esille toivotulla tavalla.
Älköön edellä sanotusta vedettäkö sitä johtopäätöstä, että olisin heti kärkeen mankumassa jousiston kasvattamista. Ei Sibeliustalon sali toki niin suuri ole, etteikö vielä pienempikin, esimerkiksi kamariorkesterin jousisto voisi siellä soida verevän lämpimänä.
Nähdäkseni kaiku on se ihmeitä tekevä voima, jota jousisto kaipaa aimo annoksen lisää sointinsa tueksi. Eikä tämä vitamiiniruiske liene pahitteeksi muillekaan soittimille ja kokonaisoinnille. •  •  • Illan esitykset tuottivat loistokkuudessaan sulaa nautintoa. Niin kapellimestari Osmo Vänskä (kuva) kuin Sinfonia Lahtikin olivat erinomaisessa tulkinnallisessa vireessä ja tavoittivat suvereenisti sen korkean taiteellisen tason, johon olemme tottuneet.
Niin Klamin sävelruno Lemminkäisen seikkailut saaressa kuin Kokkosen interludit oopperasta Viimeinen kiusaukset oli epäilemättä valittu ohjelmaan siksi, että ne kumpikin kuuluvat säveltäjänsä värikkäimpiin partituureihin ja sopivat siten mitä mainioimmin esittelemään salin akustiikkaa.
Lemminkäisen hykerryttävät hurvittelut toivat jotenkin mieleen Till Eulenspiegelin kujeet, vaikka Klami onkin ottanut sävelkieleensä vaikutteita mieluummin Stravinskilta ja Debyssylta kuin Straussilta. Tavallisesti vakava ja syvällinen Kokkonenkin intoutuu välisoitoissaan välillä melkoiseen irroitteluun ja päättää ne aivan fantastiseen sointuun. Molemmista teoksista on saatavilla Sinfonia Lahden mestarilliset levytulkinnat.
Sibeliustakin ohjelmassa kuultiin, tosin vähemmän kuin olisi odottanut, kun kysymyksessä oli hänen nimikkotalonsa avajaiskonsertti. Kalevalaisen kuvauksen maailman luomisesta on Sibelius sävelittänyt Luonnottaressaan mestarillisesti.
Erittäin vaativan soolo-osuuden lauloi kansainvälistä mainetta niittänyt Hollolan tyttö Kirsi Tiihonen erittäin vaikuttavasti. Hänen väritykseltään pohjoismaisen vaalea sopraanonsa soi puhtaana ja linjakkaana taipuen yhtä notkeasti herkkään ilmaisuun kuin sävähdyttävään voimaankin. •  •  • Konsertin päätti erittäin mielenkiintoinen kantaesitys, Kalevi Ahon yhdestoista sinfonia, joka on kirjoitettu kuudelle lyömäsoittajalle ja orkesterille. Lyömäsoittimien osuus on niin keskeinen, että teosta pitäisi oikeastaan kutsua konsertoivaksi sinfoniaksi, sinfonia concertante.
Uutuuden laaja musiikillinen jänneväli tuntui ulottuvan Amazonin viidakoista Himalajan korkeuksiin. Teoksen toisen osan värikkäät sävelet kiihkeästi ja kuumasti sykkivine rytmeineen veivät ajatukset väkisinkin Atlantin tuolle puolen. Hakematta tuli mieleen sellaisten latinalaisen Amerikan mestarisäveltäjien kuin brasilialaisen Heitor Villa-Lobosin ja meksikolainen Silvestre Revueltasin musiikki.
Vastakohtana sävähdyttäville rytmiorgioille tiivistunnelmainen päätösosa huokui herkkää ja harrasta mystiikkaa. Pienten kellojen lempeät helähdykset eri puolilla salia soivat kuin buddhalaisluostareitten temppeleissä karujen vuorten rinteillä.
Maailmankuulua ruotsalaista Kroumata-yhtyettä parempaa, taiturillisempaa esittäjää tälle teokselle ei voi kuvitella. Ja kun Osmo Vänskä ja Lahden sinfonikotkin yltivät mahtavaan suoritukseen, ei ihme, että yleisö oli täysin myyty ja suosion myrsky velloi huutomerenä.
Että montako kertaa säveltäjä, kapellimestari ja solistit kävivät kumartamassa? Sekosin laskuissani!

Tämän tiedoston teksti: © Arto Sakari Korpinen
Kuvat: Seppo J.J. Sirkka © Eastpress oy