ASK Pro Musica Classica • Arto Sakari Korpisen musiikkisivut  
Kritiikin valokeila • 6/2000
pääsivu

hakemisto 2000

Sävelten liekit hulmusivat

Sinfonia Lahti 50 vuotta
Juhlakonsertti Sibeliustalossa 6.4.2000

Osmo Vänskä
Stephen Kovacevich, piano

  • Tapio Tuomela: Lemminkäinen (kantaesitys)
  • Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto nro 4 G-duuri
  • Carl Nielsen: Sinfonia nro 4 "Sammumaton"
pääsivu

hakemisto 2000

P uoli vuosisataa on vierähtänyt siitä, kun Salpausselän nuoreen kaupunkiin perustettiin kunnallinen soittajisto, Lahden kaupunginorkesteri, joka nyttemmin tunnetaan myös uudella iskevällä nimellään Sinfonia Lahti.
Juhlakonsertti Sibeliustalossa, orkesterin upeassa syntymäpäivälahjassa, ei poikennut taiteelliselta anniltaan mainittavasti soitantokauden yleisilmeestä. Musiikille tulisieluisesti kaikkensa antava Sinfonia Lahti on Osmo Vänskän (kuva) johdolla kehittynyt taidoissaan niin korkealle tasolle, että sen tavallisetkin konsertit ovat viime vuosina olleet juhlahetkiä. Oikeastaan eron arkeen huomasikin vain lavan etureunaa koristaneesta mahtavasta kukkalaitteesta, kukista kapellimestarin ja muusikoitten rintapielissä sekä yleisömeren tavallista tummemmasta väristä.
Kalevalan sankareista lieto Lemminkäinen on noussut säveltäjien ehdottomaksi suosikiksi. Kuinka ovatkin jääneet hänen varjoonsa niin vaka vanha Väinämöinen, tuo tietäjä iän ikuinen, kuin Sammon takojana kunnostautunut Seppo Ilmarinenkin.
Niinpä Lemminkäinen hallitsee myös Sinfonia Lahden juhlakautta. Sibeliustalon avajaiskonsertissa kuultiin jo Uuno Klamin orkesterischerzo Lemminkäisen seikkailut saaressa, ja nyt oli vuorossa kantaesityksenä Tapio Tuomelan sävelruno Lemminkäinen. Sitä paitsi Lahden sinfonikot soittivat vasta viime syksynä Jean Sibeliuksen Lemminkäissarjan.

•  •  •
Harvoin on uusi suomalainen orkesteriteos tehnyt ensi kuulemalta niin tenhoisan vaikutuksen kuin Tuomelan Lemminkäinen. Parisen kymmentä minuuttia kestävä teos, jota säveltäjä itse luonnehtii hieman paradoksaalisesti yksiosaiseksi sarjaksi, vangitsi kuulijan heti alkutahdeissa ja piti otteessaan hamaan loppuun asti.
Sävelkieli toi jotenkin mieleen 1920-luvulta nuoren Aarre Merikannon hienon orkesterituotannon, jonka nerokkaimpiin saavutuksiin kuuluvat Fantasia ja Pan. Enkä konsertissa edes muistanut, että itse asiassa myös Merikanto on säveltänyt sinfonisen runon Lemminkäinen (1916). Tunnelmassa on huomattavan paljon yhteistä kuten myös orkestroinnin muhkeassa värikkyydessä.
Erityisesti ihastuin Tuomelan Lemminkäisessä upeisiin harmonioihin, joissa sävelet eivät todellakaan kirskahtele sattumanvaraisesti toisiaan vasten, vaan luovat eteenpäin kantavaa jännitettä. Tässä suhteessa teos vertautui etsimättä Einojuhani Rautavaaran maailmanmainetta saavuttaneeseen sinfoniaan Valon enkeli.
Vastakohtana Klamin Lemminkäisen railakkaille hurvitteluille Tuomelan musiikki uhkuu alkuvoimaa ja draamaa. Sen voisikin hyvin kuvitella viipyilevän pääasiassa Tuonelan tummien virtojen partailla, vaikka säveltäjä korostaakin teoksensa ohjelmattomuutta: se ei kuvaa mitään tiettyä tapahtumaa.
Sinfonia Lahden taiteellinen johtaja Osmo Vänskä (kuva) oli hionut soiton erittäin nautittavaan ja ilmaisuvoimaiseen valmiuteen. Eipä todellakaan ollut aihetta toistaa säveltäjien usein - syystäkin - veisaamaa valitusvirttä huolimattomista kantaesityksistä.
Kaiken kaikkiaan olisi melkoinen ihme, elleivät muutkin kapellimestarit ja orkesterit tarttuisi pian hanakasti Tuomelan teokseen.
•  •  •
Carl Nielsenin neljäs sinfonia, lisänimeltään Det uudslukkelige eli Sammumaton, vaikutti etukäteen yllättävältä valinnalta juhlakonsertin ohjelmaan. Eihän tanskalaismestarin musiikki ole ollut keskeisessä asemassa SL:n ohjelmistossa.
Osmo Vänskä perusteli asiaa konserttipäivän Etelä-Suomen Sanomissa oivasti viittaamalla säveltäjän omaan lausumaan teoksestaan: "Musiikki on elämää ja sen tavoin sammumatonta." Liekki hulmuten aikoo orkesterikin jatkaa tiellään.
Esitystä kuunnellessa selvisi valinnalle toinenkin hyvä perustelu. En muistanutkaan, että Nielsenin nelonen on soittimellisesti näin loistokas. Samalla se vaatii lukuisissa kiperissä käänteissään muusikoilta tosi taituruutta. Toisin sanoen teos on kuin konsertto orkesterille.
Niinpä se tarjosi Sinfonia Lahden leijonille mainion tilaisuuden esitellä kynsiensä säihkyä ja terävyyttä. Miten sähäkkästi selvittivätkään esimerkiksi viulut vauhdikkaat syöksyilynsä finaalin alun huikeissa, trapetsimaisissa korkeuksissa. Eikä sinfonian loppuvaiheissa puhjennutta, patarumpalien kaksintaisteluksi yltynyttä villiä bakkanaalia olisi hevin uskonut kunnon poroporvarilta näyttäneen säveltäjän kynästä lähteneeksi.
•  •  •
Juhlaillan solisti Stephen Kovacevich (kuva) kuuluu eittämättä aikamme nimekkäimpiin pianisteihin. Tosin hänen sukunimensä on ajan saatossa kokenut eräänlaisen metamorfoosin: aluksi Bishop, sitten Bishop-Kovacevich ja nyt Kovacevich. Ellen aivan väärin muista, amerikkalaisten kasvatusvanhempien nimi vaihtui näin omaan, Balkanilta perittyyn nimeen.
Jo 1970-luvun puolivälissä pianisti levytti Bishopina kaikki viisi Beethovenin pianokonserttoa ja sai kriitikoilta niin mahtavat kehut, että minäkin tulin hankkineeksi Philipsin julkaiseman neljän vinyylilevyn laatikon. Nyt Beethovenin neljättä pianokonserttoa kuunnellessa saattoi havaita, että Kovacevichin tulkinta on nuoruuden ajoista seestynyt ja pehmentynyt - ehkä liikaakin.
Hänen soittotekniikkansa on yhä loistokunnossa. Myös tulkinnasta alati säteilevää herkkyyttä ja henkevyyttä voi vain ihastella. Suorastaan henkeä pidätellen kunneltiin hitaassa keskiosassa pianistin ja orkesterin välistä ylimaallista vuoropuhelua. Kovacevich osoitti olevansa kosketuksellisten vivahteitten mestari kirvoittamalla flyygelistä hivelevien pianissimoitten kirjon. Sävähdyttävinä vastakohtina hehkuivat jousiston intensiivisesti muotoillut puheenvuorot.
Nautittavan hienostuneesti sujuivat myös ääriosat. Mutta väliin alkoi tuntua siltä, että pianisti meni sulosointisuuden tavoittelussa liiallisuuksiin kääriessään säveliä pedaalin pumpuliin. Ensi osa lähti liikkeelle pianistin valitsemassa hitaanpuoleisessa tempossa, jota oli vaikea mieltää allegroksi. Taisi orkesterikin tilannetta vierastaa, koska kesti tovin ennen kuin yhteissoitto solistin kanssa solahti täysin luonnolliseen uomaansa.

Arto Sakari Korpinen

Tämän tiedoston teksti: © Arto Sakari Korpinen
Sinfonia Lahden, Osmo Vänskän ja Sibeliustalon kuvat:
Seppo J.J. Sirkka © Eastpress oy