ASK Pro Musica Classica • Arto Sakari Korpisen musiikkisivut  
Kritiikin valokeila • 8/2000
pääsivu

hakemisto 2000

Venäläinen sävelkylpy

Radion sinfoniaorkesteri
Sinfoniakonsertti Sibeliustalossa 4.5.2000

Jukka-Pekka Saraste
Mikhail Rudy, piano

  • Sergei Rahmaninov: Pianokonsertto nro 2 c-molli
  • Dmitri Shostakovitsh: Sinfonia nro 4 c-molli
pääsivu

hakemisto 2000

N iin monta ajastaikaa on ehtinyt vierähtää Radion sinfoniaorkesterin edellisestä Lahden-vierailusta, että vaikeata saada palautetuksi tapahtumaa mieleensä. Olisikohan ollut urkuviikkojen konsertti Ristinkirkossa ehkä kymmenisen vuotta sitten, päänumerona jokin Respighin värikkäitten roomalaiskuvien sarjoista Jukka-Pekka Sarasteen johdolla?
Oli kerrassaan mainiota, että Sibeliustalon onnistui houkutella "koko Suomen oman orkesteri" tutustumiskäynnille. Tosin Lahdessa on totuttu jo omasta takaa niin tasokkaisiin orkesterikonsertteihin, ettei RSO:n esiintyminen tuntunut enää siltä samalta, poikkeuksellisen elämysrikkaalta kokemukselta kuin joskus menneinä aikoina.
Tietenkin oli paitsi nautinnollista myös erittäin mielenkiintoista kuulla uuden talon uudessa akustiikassa täysimittaista sinfoniaorkesteria - tai oikeammin ylimittaista: Shostakovitshin sinfonian mahtavassa puhaltimistossa oli mukana muun muassa kahdeksan käyrätorvea!

•  •  •
Mikähän lienee syynä, mutta en ole koskaan saanut makua Shostakovitshin neljänteen sinfoniaan - vaikka hänen ensimmäinen ja viides sinfoniansa kuuluvat ehdottomiin mieliteoksiini. Tavoittaahan korva siitä kieltämättä myös miellyttäviä, näkemyksellisesti sommiteltuja tuokioita, mutta suurin osa musiikista on mielestäni jäänyt vaille sitä nerouden leimaa, joka aateloi venäläisen mestarin parhaat teokset. Monet teemoista vaikuttavat kulmikkailta ja pikemminkin älyllisen askartelun kuin aidon innostuksen synnyttämiltä. Joskus teoksessa ilmenee jopa suoranaista tyhjäkäyntiä.
RSO:n ylikapellimestari, Lahdessa musiikillisen peruskoulutuksensa saanut Jukka-Pekka "Jukkis" Saraste, johti orkesteriaan varmoin ja selkein viittein. Niinpä hän sai sinfonian arkkitehtonisen kokonaisuuden hahmottumaan ehjänä ja tasapainoisena.
Mutta yksityiskohdat kaipasivat rohkeampaa karakterisointia, sillä useista vaikuttavasti rakennetuista huippukohdista huolimatta yleisvaikutelma jäi melko yksitotiseksi. Tahtipuikon käyttelyyn toivoikin musiikin luonteen ja ilmeitten vaihteluita sähäkkäämmin myötäävää otetta, sen kärjestä useammin säveliä sähköistävien salamoitten singahteluja.
•  •  •
Rahmaninovin iki-ihanalla toisella pianokonsertolla ei ole viime vuosina ollut Lahdessa onnea esittäjiensä suhteen, niin maineikkaita kuin nämä ovat olleetkin. Karvaan pettymyksen tuotti 1996 unkarilainen Jenö Jandó Lahden kaupunginorkesterin solistina vaisulla soitollaan. Toiseen äärimmäisyyteen sortui 1998 brasilialaisen Cristina Ortizin tulkinta: pianisti kävi ylikierroksilla ja levoton oikukkuus pilasi esityksen.
Eipä ollut onnea tälläkään kertaa, sillä rimanalitusten sarjaa jatkoi nyt omalla tavallaan Mikhail Rudy (kuva), Ranskassa ja Englannissa elelevä venäläispianisti. Eivät auttaneet edes ne legendaariset nimet, jotka kuin takuumiehinä koristivat käsiohjelmassa hänen ansioluetteloaan. Pian Pariisissa 1975 saavutetun Marguerite Long -kilpailun voiton jälkeen Rudy sai uralleen mahtavan lisäpotkun Isaac Sterniltä ja Mstislav Rostropovitshilta, joitten kanssa hän esiintyi Beethovenin kolmoiskonserton solistina. Lorin Maazel ja Clevelandin orkesteri kutsuivat hänen debytoimaan Yhdysvaltoihin ja Herbert von Karajan musiikkijuhlilleen Salzburgiin.
Itse asiassa samaisen ansioluettelon rivien välistä saattoi lukea mitä ilmeisimmän syyn mahalaskulle. Ranskan valtio on nimittäin palkinnut Mikhail Rudyn viisi vuotta sitten Chevalier des Arts et des Lettres -arvonimellä ansioista paitsi pianistina myös taiteellisena johtajana, tv- ja radiotuottajana sekä käsikirjoittajana.
On täysin selvää, ettei huipputason pianistista kuntoa voi pitää yllä hajottamalla voimavaroja monelle alalle.
•  •  •
Sitä suuren tyylin pianistista säihkyä, uljautta ja tunteen paloa, sanalla sanoen karismaa, jota tämä konsertto tulkitsijaltaan ehdottomasti vaatii, ei Rudy otteisiinsa tavoittanut. Niin harmaata ja virkamiesmäistä ei Rudyn soitto toki ollut kuin Jandólla, mutta arkiselta näpertelyltä ja puurtamiselta hänenkin työskentelynsä paljolti vaikutti. Tämä ilmeni ulkonaisesti tapana istua kovin lähellä pianoa, kyynärpäät kyljissä ja ranteet koukussa.
Musiikillisten säkeitten muotoilu ei ollut läheskään aina aistikasta ja luonnollista: liian usein sävelelliset ajatukset piirtyivät töksähtelevinä ja väkinäisinä. Valitettavan suppeaksi jäi niin kosketuksellisten sävyjen kuin voimanvaihteluittenkin asteikko. Oli fortea, oli pianissimoa, mutta turhan vähän väliasteitten kirjoa. Ei ollut soitto moitteetonta teknisestikään, jos kohta Rudy osasi rutinoituna muusikkona sumplata rikkeensä niin, etteivät ne johtaneet huomiota herättävän vakaviin haavereihin.
Toki esityksellä oli sanotusta huolimatta nautittavatkin tuokionsa. Sangen lupaavasti pianisti toi esille konserton lyhyen mutta sitäkin vaikuttavamman prologin hienosti muuntuvine sointuineen. Ja hitaaseen osaan hänen eittämättä onnistui valaa ehyttä runollisuutta. Myös se tosiasia on kerrottava, että esitys saavutti mainion menestyksen aplodien pituudessa mitaten. Ylimääräisenä numerona kuullussa Chopinin nokturnissa Des-duuri op. 27 nro 2 Mikhail Rudyn tulkinta puhutteli herkkyydellään.
•  •  •
Ylen (sanan kummassakin merkityksessä!) taidokkaat muusikot soittivat kautta illan niin hallitusti, hienostuneesti ja viimeistellysti kuin heiltä on totuttu odottamaan. Kaikki sointinryhmät kunnostautuivat, mutta erityisesti korva nautti siitä aito venäläisestä sävelkylvystä, jonka verevän lämpimästi ja täyteläisesti soinut jousisto tarjosi Rahmaninovin täysromanttisessa konsertossa.
Hyvin mahtuivat suuren orkesterin mahtavimmatkin purkaukset Sibeliustalon saliin. Äänellinen vaikutelma oli ainakin toiselta parvelta kuultuna erittäin miellyttävä, selkeä ja oivasti tasapainotettu. Soinnissa oli paitsi avaruutta ja etäisyyttä myös sitä tuiki tärkeätä läsnäolon tuntua, jonka puuttumisesta esimerkiksi Finlandia-talon akustiikka kärsii. Sävelet ympäröivät kuulijan ja kietoivat hellästi vaippaansa.
Puheet Sibeliustalosta Suomen parhaana orkesterisalina saivat rutkasti lisää katetta.

Arto Sakari Korpinen


RSO ja Jukka-Pekka Saraste Suntory Hall -salissa Tokiossa 1989
Kuvannut Koichi Miura

Tämän tiedoston teksti © Arto Sakari Korpinen
Jukka-Pekka Sarasteen ja RSO:n kuvat © RSO
Mikhail Rudyn kuva YLE:n kuvapalvelu