ASK Pro Musica Classica • Arto Sakari Korpisen musiikkisivut    
Kritiikin valokeila • 16/2000
pääsivu

hakemisto 2000

Lahden XXVIII kansainvälinen urkuviikko

Täysiverinen taiteilija

Rudolf Lutz, urut
Lahden Ristinkirkossa 2.8.2000

  • Bach - Lutz - Kaminski
pääsivu

hakemisto 2000

U lkonaiselta olemukseltaan sveitsiläinen urkuri Rudolf Lutz vaikutti pikemminkin tieteilijältä kuin taiteilijalta. Hänen voisi hyvin kuvitella haavivan hyönteisiä luonnon helmassa tai selvittelevän hieroglyfejä tutkijankammiossa. Vaikutelmaa korosti rento vaatetus esiintymistilanteessa: paidan jatkeena reisitaskuhousut, molemmat sentään mustia.
(Edellisenä iltana Peter Planyavskylla oli yllään musta pikkutakki, mutta jalassa lepsut, vaaleat lomahousut. Ulkomaisten taiteilijoitten huolimaton, tyylitön pukeutuminen paneekin ihmettelemään, eivätkö he arvosta kylliksi urkuviikon konsertteja ja yleisöä.)
Mutta kun Ristinkirkon urut alkoivat soida Bachin preludia ja fuugaa d-molli BWV 539, oli oitis selvää, että niitten ääressä istui täysiverinen taiteilija. Lyhyttä preludia seuranneessa pitkässä fuugassa kävi jo ilmi soittajan mieltymys täyteläisiin sointiyhdistelmiin, etenkin juurevina ja muhkeina möyriviin bassolinjoihin. Rytmi sykki silti miellyttävän letkeänä, sillä tulkinnallinen ote oli kaikkinensa hyvin musikanttinen.
Voitokkaasti Lutz tulkitsi myös Bachin doorisen toccatan ja fuugan BWV 538. Toccatan sävelet huokuivat väkevinä hänen persoonallista tulkintatahtoaan. Taiteilija tavoitti energiseen soittoonsa vetävää imua ja rakensi säveljärkäleestä lujan, ehyen kokonaisuuden. Eikä hän päästänyt jännitettä herpaantumaan fuugaan siirryttäessä, vaan säilytti vääjäämättömästi etenevän tiukan otteensa.
Lutzin tulkinnan voisi halutessaan haukkua pystyyn loputtoman voimaperäisenä paahtamisena. Mutta merkillisellä tavalla hänen muureja murtava ehdottomuutensa sittenkin kiehtoi. Ainakin se korosti teoksen nerokasta monumentaalisuutta.

•  •  •
Varsin mielenkiintoista kuultavaa olivat ne kolme Bachin keskeneräistä urkukoraalia, jotka Lutz on täydentänyt. Niin syvälle hänen on onnistunut porautua Bachin sävelelliseen ajatteluun, että nämä sommitelmat olisivat menneet täydestä kuin väärä raha. Väkevimmin vaikutti Wie schön leuchtet uns der Morgenstern, jossa Bachia itseään oli 23 tahtia. Mutta varsin aidolta tuntui myös O Traurigkeit, jossa vain vaivaiset puolitoista tahtia on peräisin mestarin kynästä.
Vahvasti Bachin hengessä liikkui Lutz myös omissa sävellyksissään, kolmessa koraalitriossa. Jopa siinä määrin, ettei niitä voi pitää itsenäisinä, persoonallisina luomuksina, vaan sinänsä taidokkaina tyylijäljitelminä.
Hengenheimolaisen on Lutz löytänyt 1886-1946 eläneestä Heinrich Kaminskista, jonka urkukoraali Meine Seel ist stille teki täyttä kunniaa Bachille. Koraalin Wie schön leuchtet uns der Morgenstern pohjalta sävelletty toccata viittasi myöhempiinkin aikoihin: sävelten dramaattisissa purkauksissa ja jylinässä olin kuulevinani kaikuja Lisztiltä ja Regeriltä. Levollisessa keskijaksossa nyhräiltiin liian kauan, mutta valtavaksi pauhinaksi kasvanut loppujakso oli varsin vaikuttava.
Bachin d-molli-sooloviulusonaatin ciaccona-osasta on vuosien saatossa tehty lukemattomia sovituksia eri soittimille ja kokoonpanoille. Eikä Lutzin urkuversio varmastikaan kuulu huonoimpiin: itse asiassa se soi niin hienosti, että vaikutti ihan aidolta Bachin urkuteokselta. (Bach käytti nimenomaan italiankielistä nimeä ciaccona - kolmella c:llä! - eikä myöhemmin yleistynyttä ranskan chaconnea.)
Ciacconan esityksessä koettiin konsertin valloittavimmat tähtihetket. Rudolf Lutzin taiturillisessa soitossa riitti kukkuramitoin säihkyä, juhlavuutta, uljuutta, jäntevyyttä - kaikkinensa upea suoritus! Ei ihme, että yleisö suorastaan riehaantui.

Arto Sakari Korpinen

 

Tämän tiedoston teksti © Arto Sakari Korpinen
Rudolf Lutzin kuva: Guild Music