ASK Pro Musica Classica • Arto Sakari Korpisen musiikkisivut    
Kritiikin valokeila • 21/2000
pääsivu

hakemisto 2000

Yksi ylitse muiden

Helsinki filharmonia
Lahden Sibeliustalossa 22.9.2000
 
Hannu Lintu
Roland Pöntinen, piano
Heikki Nikula, klarinetti

  • Jon Øivind Ness: Cascading Ordure (1997)
  • Bent Sørensen: La Notte, pianokonsertto (1996 -98)
  • Karólina Eiríksdóttir: Klarinettikonsertto (1994)
  • Karin Rehnqvist: Lamento (1993)

pääsivu

hakemisto 2000

P ohjoimaisten musiikkipäivien muhkeasta ohjelmavihosta selviää, että tapahtumasarjan konserteissa Lahdessa, Turussa ja Helsingissä esitetään 59 säveltäjältä 59 sävellystä, siis yksi teos kultakin. Tarjolla on läpileikkaus siitä, mitä pohjoismaissa on viime vuosina sävelletty.
Kieltämättä on demokratian ihanteitten mukaista suoda mahdollisimman monelle nuottienpiirtelijälle tilaisuus saada hengentuotteensa esille. Mutta konserttien tasoa tämä tapa laskee. Onhan selvää, ettei säveltäjien määrä koskaan korvaa sävellysten laatua.
Toki on aina mahdollista, että mukaan sujahtaa myös jokunen kultahippunen. Kuulijan kannalta vain olisi mieluisampaa, että nuo hippuset olisi valmiiksi poimittu esille ja tarjolle.
Mutta toisaalta: ketkä tuon poiminnan osaisivat tehdä? Sehän tiedetään vanhastaan, että vasta lahjomaton Tuomari Aika pystyy erottelemaan lopullisesti jyvät akanoista. Ja joskus hänkin erehtyy...

•  •  •
Niistä neljästä sävellyksestä, jotka Helsinki filharmonia esitti konsertissaan Sibeliustalossa, oli yksi selvästi ylitse muiden. Vain ruotsalaisen Karin Rehnqvistin (kuva) teokselle Lamento voi arvelematta ennustaa jatkuvaa menestystä. Se tempaisi oitis mukaansa ja erottui selvästi illan muista luomuksista persoonallisuudellaan ja alkuvoimaisuudellaan.
Teosta kantoi alusta loppuun vahva sisäinen jännite, joka ei katkennut edes lukuisten taukojensa aikana - pikemminkin päinvastoin. Alkupuolella matalista jousista kummunneita jylhän vereviä sointeja jaksottivat rummut mahtavilla jysähdyksillään. Herkullisena yksityiskohtana jäivät mieleen myös tuuban tuliset manaukset jousien myrskytuulten viuhinassa.
Käsiohjelma kertoo Rehnqvistin sulauttaneen sävelkieleensä kansanmusiikin vaikutteita. Eli hienommin sanottuna: "Folkloristiset juonteet eivät näyttäydy päälleliimattuina, vaan ovat juurevasti hänen persoonallisen ilmaisunsa syvärakenteissa." Epäilemättä tämä pitääkin paikkansa. Minä puolestani olin kuitenkin kuulevinani sekä harmonioissa että puupuhaltimien liukuiluissa enemmän kaikuja gagakusta, vanhasta japanilaisesta hovimusiikista.
•  •  •
Paljon porua, vähän villoja. Tämä nykymusiikkia kuunnellessa usein mieleen tuleva ajatus päti suurelta osalta illan muihin teoksiin. Valitettavasti.
Norjalainen Jon Øivind Ness kirjoittaa käsiohjelmassa sävellyksestään muun muassa: "Tässä teoksessa olen pyrkinyt yhdistämään laajojen sointikompleksien muovaamistekniikoita sellaisiin keskenään erilaisiin, heterogeenisiin materiaaleihin, jotka uhmaavat sellaista anonyymiyttä ja yhdenmukaisuutta, jota on mahdollista tavata esimerkiksi Ligetin mikropolyfoniassa."
Taidatkos sen selvemmin ja hienommin sanoa? Varsinkin, kun sävellyksen nimi on Cascading Ordure, Ryöpsähtelevä sonta!
Antamalla tuollaisen nimen säveltäjä on kyllä ovelasti taittanut kärjen kriitikon säilästä. Sanottakoon silti, ettei äänenvoimalla jatkuvasti mässäilevä teos paljon mieltä lämmittänyt, saati sydäntä - vaikka ei sentään "siltä itseltään" haissut.
Joskus sitä ihmettelee, miksi ja ketä varten eräät nykysäveltäjät norsunluutorneissaan musiikkiaan kirjoittavat. Siltä tuntuu, että näpertely erilaisten "tekniikoitten" kanssa on monella se pääasia, eikä se, mitä kuulija musiikista kostuu. Ymmärtämätön kuulija on sitä paitsi helppo tuomita tyhmäksi ja epämusikaaliseksi.
•  •  •
Bent Sørensen, illan tanskalaissäveltäjä, kertoo käyneensä "varsinaista jaakopinpainia eri kielten välillä" miettiessään pianokonsertolleen nimeä, sen kun piti ehdottomasti liittyä yöhön. Viimein hän päätyi italiankieliseen nimeen La Notte, Yö, vaikkei Vivaldilla ole "kerrassaan mitään tekemistä" hänen musiikkinsa kanssa. (Vivaldin tunnetuin huilukonsertto kantaa lisänimeä La Notte.)
Tästä opimme, miten arvaamattomia ongelmia säveltäjä saattaa työssään kohdata.
Maineikas pianosolisti Roland Pöntinen suoriutui tehtävästään kiitettävästi, epäilemättä kaikin puolin säveltäjän toivomusten mukaisesti. "Myllertävän kihisevässä" (säveltäjän oma luonnehdinta) ensiosassa hän sai pitkään kilkutella flyygelin diskanttipuolta, kunnes tuli aika siirtyä jytisyttelemään bassopäätä.
Välillä piti poistaa nuottiteline lattialle, jotta olisi päässyt sormin sekä näppäilemään että tumppailemaan kieliä. Eiköhän olisi jo korkea aika tuupata historian romukoppaan tällaiset lapsellisuudet! Eivät ne hiukkaakaan lisänneet sävellyksen ilmaisuvoimaa.
Konserton toinen osa jo puhutteli herkkyydellään ja onnistui luomaan sangen ehyttä tunnelmaa.
•  •  •
Illan toinen solisti Heikki Nikula soitti islantilaisen Karólina Eiríksdóttirin klarinettikonserton valloittavan musikanttisesti ja taiturillisesti. Yleisön mahtava juhlinta esityksen jälkeen oli täysin ansaittua.
Ehkä oli sävellystä ajatellen kuitenkin oireellista, että tenhoisimmat tuokiot koettiin kadenssijaksoissa, jotka solisti soitti yksinään. Epäilemättä orkesteriosuudet todistivat oivasta sävellystekniikan hallinnasta, mutta perin vähäiseksi jäi niitten varsinainen sisällöllinen anti.
Käsiohjelma kertoonkin Eiríksdóttirin hylkivän teoksissaan tietoisesti perinteisessä länsimaisessa musiikkitraditiossa vallitsevaa logiikkaa ja suosivan triviaalien motiivien ja kliseiden käyttöä. Liekö tämä järin viisasta?
•  •  •
Helsinki filharmonian taitavat muusikot selviytyivät hikisestä urakastaan kaikella kunnialla, ja kapellimestari Hannu Lintu piti esitykset koossa erittäin varmoin, tarkoin viittein. Heille ja solisteille ilta oli hieno menestys. Bravo!

Arto Sakari Korpinen

 

Tämän tiedoston teksti © Arto Sakari Korpinen