ASK Pro Musica Classica • Arto Sakari Korpisen musiikkisivut    
Kritiikin valokeila • 23/2001
pääsivu

hakemisto 2001

Säveltäjä omilla poluillaan

Sinfonia Lahti
Sibeliustalossa 26.4.2001
 
Osmo Vänskä, kapellimestari
Raphael Wallfisch, sello

  • James MacMillan: Sellokonsertto (1996)
  • Jean Sibelius:
    • Snöfrid
      improvisaatio sekakuorolle, lausujalle ja orkesterille op. 29
    • Kruunajaiskantaatti
      sekakuorolle ja orkesterille
    • Oma maa
      kantaatti sekakuorolle ja orkesterille op. 92

pääsivu

hakemisto 2001

  Sinfonia Lahti
 
S infonia Lahden konsertissa kuultiin ensin tuore jättiluokan sellokonsertto, sitten kolme kansallisromanttista kantaattia. Ohjelmaa ei todellakaan voi moittia tavanomaiseksi tai kaavamaiseksi.
Skottilainen James MacMillan (s. 1959) on viime vuosina vakiinnuttanut paikkansa Britannian säveltäjien eturivissä. Läpimurto tapahtui kymmenisen vuotta sitten, kun Proms-konsertissa Lontoossa kantaesitettiin hänen teoksensa The Confession of Isobel Gowdie (Isobel Gowdien tunnustus), joka kuvailee 1500-luvun synkeitä noitavainoja. Tämä vaikuttavan traaginen teos kuultiin Lahdessakin kolme vuotta sitten Osmo Vänskän johtamana.
Viipyillessään Skotlannissa johtamassa sikäläistä orkesteriaan Vänskä on selvästikin joutunut MacMillanin musiikin lumoihin. Eikä suinkaan syyttä, sillä MacMillanin rohkeasti omaleimaiset teokset uhkuvat sitä aitoa latautunutta ilmaisuvoimaa, joka useimmiten loistaa poissaolollaan ismien perässä juoksevien sävelseppojen tuotoksissa. Jo 23-vuotiaana MacMillan älysi hypätä avantgardismin oravanpyörästä ja suunnata kulkunsa omille poluilleen.
 
V äkevän vaikutuksen teki heti ensi kuulemalla myös 1996 valmistunut sellokonsertto, jonka MacMillan omisti Mstislav Rostropovitshille. Kaikessa tehokkuudessaankaan teos ei jää pelkäksi efektien kokoelmaksi, vaan etenee jännitteisen punaisen langan kannattelemana näkemyksellisesti ja johdonmukaisesti päämääräänsä kohti. Niinpä se myös pitää kuulijan tiukasti otteessaan koko pitkän, 45-minuuttisen taipaleensa ajan.
Sellokonserton osien otsikot, The Mockery, The Reproaches, Dearest Wood and Dearest Iron (Pilkanteko, Syytökset, Kallein puu ja kallein rauta), viittaavat pitkäperjantain tapahtumiin. Tämä selittää sävellyksen tumman pohjavärin ja vahvana huokuvan dramatiikan.
MacMillan käyttää sellon keinovaroja hyväksi taidokkaan tyhjentävästi, ja solisti saa oivan tilaisuuden esitellä kykyjään sekä tulkitsijana että taiturina.
 
  Raphael Wallfisch
 
E nglantilainen sellisti Raphael Wallfisch (jonka isä oli tunnettu saksalaisyntyinen pianisti Peter Wallfisch) vastasi haasteeseen loistokkaan mestarillisesti. Hänen jalo soittimensa milloin lauloi hivelevän pehmeänä tai täyteläisen lämpimänä, milloin taas piirteli kuvioitaan säkenöivästi suihkien ja huikeisiin korkeuksiin kivuten. Ehkä puhuttelevimpia olivat kuitenkin äärimmäiset, tuskin kuuluvat pianissimot niinä hartaan meditoinnin hetkinä, jotka yleisön täyttämässä Sibeliussalissa tuntuivat suorastaan epätodellisilta.
Teoksen voima-asteikko onkin poikkeuksellisen laaja, sillä pianissimojen vaikuttavaksi kontrastiksi orkesterilla riittää kosolti fortissimoja räjäyteltäviksi. Mutta tässäkin säveltäjä osoittaa ihailtavaa viisautta, sillä hän osaa annostella tehokeinonsa niin, etteivät kuulijan korvat tai hermot joudu koskaan koetukselle.
Muutenkin MacMillan hallitsee mestarillisesti orkesterin keinovarat, jopa niin, että hänen on onnistunut luoda oma persoonallinen sointimaailmansa. Osmo Vänskän näkemyksellisessä ja tarkassa ohjauksessa Sinfonia Lahden erinomaiset muusikot loihtivat esille toinen toistaan hienompia ja ennen kokemattomia sointivärien sommitelmia.
Huolella MacMillan on suunnitellut myös sellon ja orkesterin välisen soinnillisen tasapainon. Panin merkille vain yhden ainoan lyhyen tuokion, jolloin sellon ääni peittyi orkesterin alle - ja sekin saattoi olla tarkoituksellista.
Solistin ja kapellimestarin yhteistyö oli ihailtavan interaktiivista - käyttääkseni muodikasta ilmaisua. Huomiota herättävän tarkoin Wallfisch seurasi Vänskän tahtipukkoa; kovin useinhan solisti menee menojaan jättäen kannoilla pysymisen kapellimestarin ja orkesterin murheeksi.
Vaikka meillä Suomessa osataankin englantia paremmin kuin esimerkiksi ranskaa, olisi käsiohjelman pitänyt ehdottomasti kertoa sellokonserton osien otsikot myös suomeksi. Vai halutaanko ehdoin tahdoin vahvistaa taidemusiikkiin lyötyä elitistisyyden leimaa?
 
I llan jälkiosa oli omistettu kolmelle Sibeliuksen kantaatille, joista yksikään ei kuulu hänen parhaimpiin teoksiinsa. "Yhdeltä istumalta" sävellettyjä taisivat Snöfrid-improvisaation ohella olla myös Kruunajaiskantaatti ja Oma maa. Eikä Sibelius katsonut aiheelliseksi tuhlata tilapäisteoksiin nerokkaimpia ideoitaan.
Toki nämä sävellykset silti kiinnostivat osana neron tuotantoa. Siten niitten esittäminen eräänlaisena katsauksena oli perusteltua. Tulipa näin todetuksi niitten tyylillinen samankaltaisuuskin.
Tsaari Nikolai II:lle 1894 sävelletyn Kruunajaiskantaatin hymistelevä teksti on Paavo Kajanderin käsialaa: "Terve, nuori Ruhtinas, uuden aamun koitto! ... Toivon riemu rinnassansa, tervehtää sua Suomen kansa ... Oikeuden varmassa turvassa varttuu, kasvaa kansan voima ... Siitä kiitoksemme niität, helmen kruunuus heleimmän liität, kansasi rakkauden."
Eipä ollutkaan paljon puhuttu "suomettuminen" mikään uusi ilmiö!
Astrid Riskan valmentama Jubilate-kuoro esitti osuutensa kaikin puolin kiitettävästi. Puhtaasti, soinnikkaasti ja varmasti laulaen se vastasi alttiisti Osmo Vänskän impulsseihin. Näyttelijä Stina Ekblad Tukholman Dramaten-teatterista lausui eläytyvästi Snöfridin puheosuudet.

Arto Sakari Korpinen
 
Tämän tiedoston teksti © Arto Sakari Korpinen
Sinfonia Lahden kuva Seppo J.J. Sirkka © Eastpress oy