ASK Pro Musica Classica • Arto Sakari Korpisen musiikkisivut    
Kritiikin valokeila • 25/2001
pääsivu

hakemisto 2001

Sointivärien sädehtivä meri

Radion sinfoniaorkesteri
Sibeliustalossa 5.5.2001
 
Esa-Pekka Salonen, kapellimestari
Aleksandr Toradze, piano
Jouko Harjanne, trumpetti

  • Béla Bartók: Divertimento
  • Dmitri Shostakovitsh: Pianokonsertto nro 1 (pianolle ja trumpetille)
  • Igor Stravinski: Pianokonsertto (pianolle, puhaltimille ja kontrabassoille)
  • Claude Debussy: Meri

pääsivu

hakemisto 2001

  Esa-Pekka Salonen
 
V astoin vanhaa sanontaa kapellimestari Esa-Pekka Salonen on profeetta myös omalla maallaan. Los Angelesin filharmonikkojen päällikkyys ja onnistunut levytyssopimus ovat olleet hänen kansainvälisen uransa vahvoja kulmakiviä.
Ei uskoisi, että Salosen sensaatiomaisesta läpimurrosta kansaivälisille konserttilavoille on ehtinyt kulua jo 18 vuotta. Yhä hän on olemukseltaan se hoikka poikamainen kaveri, joka vuonna 1983 rämäpäisesti hyppäsi sairastuneen kapellimestarin saappaisiin, opetteli äkkiä Mahlerin monumentaalisen kolmannen sinfonian ja johti sen Lontoossa huikealla menestyksellä.
Lauantaina Salonen johti maanmainioita Yleisradion sinfonikkoja Sibeliustalossa. Kun vielä solistina esiintyi maineikas pianisti Aleksandr Toradze, olivat odotukset korkealla. Mutta valitettavasti ne täyttyivät vain puolittain.
 
I llan ylivoimaisesti nautinnollisimmat hetket koettiin Debussyn musiikin parissa. Kolmiosaisen sarjan Meri partituuri on "yksi orkesterimusiikin pyhistä kirjoista" - lainatakseni Kimmo Korhosen osuvaa luonnehdintaa käsiohjelmasta. Debussy oli todellakin turhan vaatimaton nimetessään mestarilliset merikuvansa pelkiksi luonnoksiksi. Tämän Salonen ja RSO todistivat upealla esityksellään vakuuttavasti.
Tulkintaan paneuduttiin antaumuksellisesti. Tavallisesti Finlandia-talon ankeassa kuivuudessa kärsivät muusikot nauttivat silmin nähden saadessaan soittaa Sibeliustalon loistavassa akustiikassa. Niinpä he myös saattoivat tarjota kuulijoille ihastuttavan ja virvoittavan sävelkylvyn sointivärien sädehtivässä meressä.
Ilmeisesti akustiikkaan tottuminen vei kuitenkin aikansa, sillä jousien sointi ei ollut vielä illan alkunumerossa, Bartókin divertimentossa, yhtä hivelevää. Etenkin teoksen huippukohdat kaipasivat sointiin enemmän verevyyttä ja hehkua. Muutenkin tulkinta kaipasi lisää sähköisyyttä ja vielä rohkeampaa ja selkeämpää teemojen karakterisointia.
 
L öysin hyllystäni teoksen "Kirja: puhetta musiikitta" (Tammi 1987), jossa Lauri Otonkoski jututtaa Esa-Pekka Salosta.

    LO: Mainitsit kerran ohimennen, että mielisäveltäjäsi on Stravinski ... oliko kyseessä vain poleeminen heitto?
    EPS: Pidän kaikesta Stravinskin musiikista ... Hän ensinnäkin ilmoitti olevansa musiikin keksijä eikä säveltäjä, mikä oli hauskasti sanottu ... Minä niputan säveltäjiä heidän kekseliäisyytensä perusteella.
    LO: Olen pistänyt merkille, että et johda Shostakovitshin musiikkia vapaaehtoisesti.
    EPS: Shostakovitsh on monella tapaa Stravinskin polaarinen vastavoima ... Todetessani, että Shostakovitshin 7. sinfonia ("Leningrad") on tylsä ja inhottava kappale, minulle on vastattu, että "niin niin, mutta ajattele mitä sinfonian taustalla on" ... Se mitä musiikin taustalla on, on kannaltani täysin epäkiinnostavaa.
Ei siis ollut erikoista, että konsertissa kuultiin Stravinskia. Mutta se oli, että ohjelmaan sisältyi myös Shostakovitshia. Liekö maestron mieli jo muuttunut, vai oliko kysymyksessä pakkotilanne? Mene ja tiedä.
 
  Aleksandr Toradze
 
K ummaltakin mestarilta kuultiin pianokonsertto. Eivätkä he ainakaan tällä kertaa tuntuneet ollenkaan toistensa "polaarisilta vastavoimilta". Tähän saattoi kyllä osaltaan vaikuttaa se seikka, että kumpikin konsertto sai perin samanlaisen, yhtä räväkän tulkinnan.
Ja tämä taas oli illan solistin "ansiota". Aleksandr Torazde, jo 1980-luvun alussa Moskovasta New Yorkiin loikannut georgialainen, osoittautui uskomattomaksi pianon paukuttelijaksi. Enpä muista koskaan aiemmin kuulleeni konserttilavalta näin kovakouraisesti moukaroivaa pianon käsittelyä. Flyygeliä kävi sääliksi; ihme, että se kesti rääkin hajoamatta.
Mikä ikävintä, ryminällä paahtaneen Toradzen onnistui häivyttää Shostakovitshin ykköskonserton nopeista osista niitten riemastuttava huumori ja satiiri jokseenkin täydellisesti.
Toki Toradze tulkitsi melankolisen hitaan osan levollisesti, herkästikin. Mutta nyt hän meni toiseen äärimmäisyyteen, soitti erittäin hiljaa ja tasaisen mattamaisesti. Jotenkin sitä epäili, ettei tämä tunnelmointikaan ollut aitoa, syvältä koettua, vaan tehtyä.
Niin kiitettävän kaukana kuin pianistin voima-asteikon ääripäät olivatkin toisistaan, jäi ppp:n ja fff:n välimaasto valitettavan autioksi. Niinpä jäivät niukoiksi myös kosketukselliset hienoudet.
Esityksen nautinnollisimmat hetket tarjosikin trumpetisti Jouko Harjanne muotoillessaan hitaan osan melodian lumoavan aistikkaasti ja kaunissointisesti.
Mitähän Stravinski olisi tuuminut konserttonsa, etenkin sen finaalin, muuttamisesta riehakkaaksi sirkusmusiikiksi? Tietenkään ei voinut olla hämmästelemättä Toradzen huikeaa soittotekniikkaa: huimassa vauhdissakin hän sai sävelten toistot papattamaan tarkasti ja terävästi kuin konekivääristä.
Eikä sitä liioin sovi kieltää, että hurjan loppukiihdyksen päättyminen mahtavaan rysäykseen räjäytti ilmoille suosion pauhun.

Arto Sakari Korpinen


RSO Suntory Hall -salissa Tokiossa 1989

Tämän tiedoston teksti © Arto Sakari Korpinen
Esa-Pekka Salosen kuva Van Walsum Management (kuvannut Jacob Forsell)
RSO:n kuva © RSO (kuvannut Koichi Miura)