ASK Pro Musica Classica • Arto Sakari Korpisen musiikkisivut    
Kritiikin valokeila • 2/2002
pääsivu

hakemisto 2002

Beethoven vastaan Prokofjev

Tarmo Järvilehto, piano
 
Lahden konserttitalon Felix Krohn -salissa
23.1.2002

  • Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti B-duuri "Hammerklavier"
  • Maurice Ravel: Preludi ja Menuetti sarjasta Couperinin muistolle
  • Sergei Prokofjev: Pianosonaatti nro 6

pääsivu

hakemisto 2002

H uimapäisyyden puutteesta ei pianisti Tarmo Järvilehtoa voi ainakaan moittia. Aloittaessaan Mustaa ja valkoista -konserttien sarjan keskiviikkona Lahden konserttitalossa hän soitti sekä Beethovenilta että Prokofjevilta suuren, järkälemäisen sonaatin.
Kokeillessaan näin rohkeasti kykyjensä ja taitojensa rajoja Järvilehto tuli samalla asettaneeksi kaksi säveltäjätitaania tuimaan mittelöön paremmuudesta. Ravelille pikkukappaleineen jäi tässä kilvassa vain eräänlainen erotuomarin rooli.
Beethovenin B-duuri-sonaatin op. 106 otsikko Grosse Sonate für das Hammerklavier (Suuri sonaatti vasaraklaverille), tavallisesti vain Hammerklavier, luo mielikuvan vasaralla kiveen hakatusta monumentista. Teoksesta on sanottu, että "aikansa suurin pianisti suoritti tässä keskellä kuuroutensa yksinäisyyttä viimeisen suuren tekonsa".
Hammerklavierilla onkin sekä valtavien mittasuhteittensa että teknisen vaativuutensa vuoksi erityisasema Beethovenin 32 pianosonaatin joukossa. Sitä kunnioitetaan ja suositaan pianistisen mestaruuden koetinkivenä.
Silti rohkenen epäillä, ettei yksikään pianisti pidä Hammerklavieria lempisävellyksenään, sillä se ei mielestäni kuulu säveltäjänsä parhaisiin sonaatteihin. En ole koskaan jaksanut erityisemmin innostua sen musiikillisesta annista.
Beethovenin tulkkina Järvilehto antoi parastaan luodatessaan sävelten syntyjä syviä hienostuneen eleettömästi Hammerklavierin lähes kaksikymmentä minuuttia kestävässä hitaassa osassa.
 
T oisen maailmansodan varjossa 1939-40 sävelletty Prokofjevin kuudes sonaatti op. 82 ei puolestaan kanna lisänimeä eikä voi muutenkaan ylpeillä suurella maineellaan. Silti se on pianokirjallisuuden kulmakiviin kuuluva upea mestariteos.
Svjatoslav Richter, yksi viime vuosisadan legendaarisimmista pianisteista, soitti Prokofjevin kuutosen konsertoidessaan 1960 suurta huomiota herättäen ensi kertaa Helsingissä ja samalla länsimaissa. Sain tuolloin tallennetuksi radiosta nauhalle hänen loistavan tulkintansa ja lumouduin oitis sonaatin ainutkertaisesta nerokkuudesta.
Edellä sanotusta voi päätellä, että minun mielessäni titaanien taisto oli jo ennalta tuomittu Beethovenin tappioksi. Mutta kyllähän Tarmo Järvilehto vielä kasvatti eroa Prokofjevin hyväksi intoutumalla hänen tulkkinaan mukaansa tempaavan eloisaan soitantaan.
Ensi osa eteni vaikuttavan energisenä, jos kohta pääaihe olisi voinut järähtää vieläkin jykevämpänä ja iskevämpänä. Leikkisä toinen osa sujui ihastuttavan kepeästi.
Kolmas osa, Tempo di valzer lentissimo eli Mitä hitaimman valssin tahdissa, kuuluu niin melodioiltaan kuin etenkin harmonioiltaan Prokofjevin hurmaavimpiin luomuksiin. Järvilehto soitti hallitusti ja tyylikkäästi, mutta turhan kiireisesti. Sävelet kaipasivat enemmän aikaa ehtiäkseen muotoutua ja sävyttyä vielä aistillisempina ja raukeampina.
Vivace-finaalin osin jopa hurjassa ja räiskyvässä menossa pianisti pani peliin kaiken taituruutensa ja selviytyi kirkkaasti voittajana. Eikä ilahduttavan runsaslukuinen yleisö säästellyt suosiotaan.
Ravelin preludi ja menuetti sarjasta Couperinin muistoksi soivat miellyttävän vivahteikkaina. Etenkin menuetin herkät ja sisäistyneet äänenpainot kuuluivat illan nautittavimpiin tuokioihin.

Arto Sakari Korpinen

 

Tämän tiedoston teksti © Arto Sakari Korpinen