ASK Pro Musica Classica • Arto Sakari Korpisen musiikkisivut    
Kritiikin valokeila • 20/2002
pääsivu

hakemisto 2002

Kuoro ja urut sopusoinnussa

Lahden urkuviikon avajaiskonsertti
Ristinkirkossa 29.7.2002
 

Kari Jussila, urut
Tapiolan kamarikuoro
Hannu Norjanen, johtaja
Johanna Rusanen, sopraano
Herman Wallén

 

  • Henri Mulet: Toccata
  • Harri Viitanen Ekliptika, toccata uruille
  • Jehan Alain: Kolme tanssia
  • Gabriel Fauré: Requiem

pääsivu

hakemisto 2002

Kari Jussila

U rkuviikon avajaiskonsertin ohjelmassa noudatettiin kesän ykkösteemaa, urkujen ja kuorojen yhdistämistä. Tosin illan alkupuoli oli omistettu Kari Jussilan urkusooloille, ja Tapiolan kamarikuoro puolestaan päätti tilaisuuden säestyksettömään ylimääräiseen numeroon. Mutta konsertin pääteos, Faurén requiem, kuultiin kuoron ja urkujen vaikuttavana yhteisesityksenä, johtajana Hannu Norjanen sekä solisteina sopraano Johanna Rusanen ja baritoni Herman Wallén.
Gabriel Faurén sävellystuotantoon liittyy hämmästyttävä merkillisyys. Hän kouluttautui kirkkomuusikoksi ja toimi suuren osan elämästään Pariisin Madeleine-kirkon urkurina, mutta ei säveltänyt ainuttakaan urkuteosta! Faurén salaisena rakkautena taisikin olla piano, jolle hän kirjoitti lukuisasti viehättävän herkkiä kappaleita, mm. kolmetoista nokturnia.
Toki Fauré sentään otti urut mukaan jo luodessaan requieminsä ensimmäistä versiota. Sen erikoisen orkesterin muodostivat urkujen ohella alttoviulut, sellot, kontrabassot, harppu ja patarummut sekä yksinäinen sooloviulu Sanctus-osassa. Toiseen versioon hän lisäsi käyrätorvet ja trumpetit, kunnes kirjoitti kolmannen, lopullisen version - ilmeisesti kustantajansa vaatimuksesta - täydelle sinfoniaorkesterille.
"Se on yhtä lempeä kuin minä itse", luonnehti Fauré sielunmessuaan. "On sanottu, ettei requiemini ilmennä kuolemanpelkoa, ja joku on kutsunut sitä kuoleman kehtolauluksi. Pidänkin kuolemaa iloisena vapautumisena, pikemminkin kohoamisena taivaalliseen onneen kuin tuskallisena kokemuksena."
Niinpä Faurén requiemin lohdullisista, mieltä ja korvaa hyväilevistä sävelistä puuttuvat tyystin ne oopperalliset, dramaattiset sävyt, joita esimerkiksi Verdin requiem väkevästi huokuu. Fauré jätti kokonaan pois perinteiseen sielunmessuun kuuluvan, vihan päivää kuvaavan Dies irae -osan, jonka Verdi sävelitti niin maatajärisyttävästi ja synkeästi.
 
M uun muassa äänilevyistään kansainvälistäkin kiitosta niittänyt Tapiolan kamarikuoro esiintyi maineensa veroisesti. Laulu oli nautittavan varmaa ja puhdasta, sointi hioutunutta ja tasapainoista, tulkinta herkkää ja aistikasta. Yhtenä kohokohtana jäi mieleen Libera me -osan kuoro-osuus ihanine melodioineen ja harmonioineen.
Toisena kohokohtana erottui Johanna Rusasen laulama Pie Jesu -osa. Hänen kirkkaasti ja samalla hivelevän pehmeästi ja sävykkäästi soiva sopraanonsa piirsi sävelten kaarrokset ihastuttavan tyylikkäästi ja puhuttelevasti. Vaisuhkoksi jäi sen sijaan Herman Wallénin tulkinta niin Offertoire- kuin Libera me -osassakin. Hänen äänensä kaipasi lisää kantavuutta, muhkeutta ja vivahteita.
Kari Jussilan hieman epäkiitollisena tehtävänä oli hoitaa orkesteriosuus pelkillä uruilla. Hallitusti hän kuitenkin vaativasta urakastaan selviytyi - kuten professorilta saattoi odottaakin.
 
K onsertin aloittaneen Henri Mulet'n toccatan Kari Jussila tulkitsi sangen nautittavasti. Temaattiset ainekset erottuivat säksättävää taustaa vasten selkeän ilmeikkäinä, ja sävelet kehräsivät oivasti sähköä edetessään kohti komeaa loppuhuipennusta. Kokonaisuus rakentui jäntevän ehyeksi.
Ryhtyikö urkuri kesken kaiken virittämään urkuja? Tämä kysymys ehti jo pujahtaa mieleen Harri Viitasen Ekliptika-toccatan alun yhtä toistuvaa säveltä kuunnellessa. Pian kuitenkin alkoi jännittävä sävelellinen avaruusseikkailu ujeltavine sävelterttuineen, jotka muistuttivat lähes erehdyttävästi elektronista musiikkia.
Vuonna 1986 valmistunut teos ei kuitenkaan jää pelkäksi sonnillisten tehojen kasaumaksi, sillä pohjalla on myös kokonaisuutta yhteen sitovaa temaattista ainesta, eräänlainen cantus firmus. Taiturin varmoin ottein Jussila toteutti sävellyksen erikoisimmatkin temput ja kujeet.
Jehan Alainin urkusarja Kolme tanssia ei kuulune hänen tuotantonsa kulmakiviin. Sävelellinen mielikuvitus ei ole niitä luotaessa noussut korkeimpiin sfääreihin. Sitä paitsi Ilot, Surut ja Taistelut eivät erottuneet toisistaan kyllin luonteikkaasti - eivätkä ne oikein olleet tanssejakaan. Niinpä kuulijan kiinnostus pyrki lopahtamaan Jussilan kiitettävistä pyrkimyksistä huolimatta.
Konsertin päätteeksi Tapiolan kamarikuoro melkeinpä "varasti show'n" esittämällä herkästi ja tunnelmallisesti nimikkosäveltäjänsä Jaakko Mäntyjärven erittäin hienon virsisovituksen eli osan teoksesta Salvat. Naislaulajien ympäröityä laulun aikana yleisön, oli soinnillinen vaikutelma kerrassaan hurmaava.

Arto Sakari Korpinen
 
Tämän tiedoston teksti © Arto Sakari Korpinen