ASK Pro Musica Classica • Arto Sakari Korpisen musiikkisivut    
Kritiikin valokeila • 33/2002
pääsivu

hakemisto 2002

Brahmsin aromikkaita kirsikoita

Sinfonia Lahti
Sibeliustalossa 26.9.2002
 
Paavo Berglund, kapellimestari
Truls Mørk, sello

  • Carl Nielsen: Alkusoitto oopp. Naamiaiset
  • Robert Schumann: Sellokonsertto
  • Johannes Brahms: Sinfonia nro 4 e-molli

pääsivu

hakemisto 2002

Paavo Berglund

S teiermarkilaisen Mürzzuschlagin kylän asukkaat olisivat tuskin ilahtuneet, jos olisivat saaneet kuulla, miten heidän kesävieraansa Johannes Brahms kuvaili juuri valmistunutta neljättä sinfoniaansa kirjeessä ystävälleen kapellimestari Hans von Bülowille. Hän nimittäin kirjoitti: "Pelkään, että siinä maistuu täkäläinen ilmasto - kirsikat eivät tule täällä makeiksi..."
Tai ehkä he sittenkin olisivat ymmärtäneet, että kysymyksessä oli säveltäjän omalaatuinen huumori, joka ilmeni erityisesti hänen tavassaan vähätellä teoksiaan ystävilleen ja kustantajilleen. Sillä toki Brahmsin sävelelliset kirsikat olivat kypsyneet Mürzzuschlagissa, elleivät makeiksi niin ainakin herkullisen aromikkaiksi.
Tätä "surullista syksyistä kuvaa, jonka teemana on inhimillinen mitättömyys" piti Bülowkin ensin vaikeasti tajuttavana, kunnes koki ahaa-elämyksen ja puhkesi ylistyslauluun: "Jättimäinen, aivan omaperäinen, aivan uusi metallinen yksilöllisyys, henkii verratonta energiaa A:sta Z:aan."
 
O likohan Paavo Berglundilla Bülowin luonnehdinta mielessään, kun hän torstai-iltana johti Sinfonia Lahtea? Ainakin Berglundin elävä ja rientoisa tulkinta uhkui sähköistä energiaa ensimmäisestä sävelestä viimeiseen.
Ensimmäinen osa soitettiin mielestäni turhankin tehokkaasti, piittaamatta sanoista non troppo, jotka toppuuttelevat tempomerkintää allegro liiasta nopeudesta. Näin joutuisassa menossa Brahmsin rakastettavat sävelet tavallaan hengästyivät, eivät ehtineet kunnolla huokua sitä tunteen lempeää lämpöä, jota ne ovat niin tulvillaan.
Se, että säkeitten herkimmät muotoilut ja sävytykset jäivät monin paikoin tavoittamatta, ei ymmärtääkseni ollut vahinko. Lujien monumentaalisten kokonaisuuksien rakentelijana tunnetuksi tulleella kapellimestarilla saattoivat olla muut päämäärät mielessään. Kieltämättä osan kiihkeän tehokkaasti toteutettu loppuhuipennus tekikin kerrassaan sävähdyttävän vaikutuksen.
Hieman samanlaisena tilanne jatkui hitaassakin osassa, jos kohta joudunkin myöntämään, ettei sen tempomerkintänä ole adagio vaan andante moderato. Joka tapauksessa olisin toivonut sävellinjojen kaartuvan levollisemmin sekä hengittävän vapaammin ja syvemmin. Sen sijaan kolmas osa allegro giocoso valloitti minut täysin, sillä se osui räiskyvän iskevässä menossaan nappiin.
Esityksen kruunasi vastaansanomattoman upeasti soitettu finaali. Chaconne-muotoisen osan muunnelmat erottuivat toisistaan luonteikkaan omailmeisinä, mutta muodostivat samalla saumattoman ja tyylikkään sävelten ketjun. Tulkinnan jännite pysytteli korkeissa lukemissa lopun leiskuviin huipennuksiin saakka.
 
I llan johdannoksi valittu alkusoitto Carl Nielsenin oopperasta Maskarade (Naamiaiset) oli ilmeinen osoitus siitä, että tanskalaismestari kuuluu Berglundin mielisäveltäjiin. Kuten sekin, että Berglund levytti 1980-luvulla kaikki Nielsenin sinfoniat Tanskan kuninkaallisen orkesterin kanssa.
Berglund olikin mies paikallaan pïstämään vipinää Nielsenin hyväntuulisuutta kupliviin säveliin, jotka kuin pähkinänkuoressa kuvaavat Holbergin näytelmään pohjautuvan hupioopperan lystikkäitä kommelluksia. Niin äkkinäisesti, kuin seinään, esitys kuitenkin tyssäsi, että vierähti melkoinen tovi, ennen kuin me, hölmistynyt yleisö, saimme taputusrefleksimme toimimaan. Lyhyehkön alkusoiton jatkoksi olisi mainiosti sopinut veikeä Kukonpoikien tanssi samaisen, tanskalaisten kansallisoopperaksi sanotun teoksen kolmannesta näytöksestä.
 

Truls Mørk
 
K onsertin norjalainen sellosolisti Truls Mørk osoittautui maineensa veroiseksi soittimensa taitajaksi ja herkkävireiseksi tulkitsijaksi. Erään norjalaispankin omistama Domenico Montagnana -sello soi hänen käsissään hivelevän kauniisti ja vivahteikkaasti, joskaan ei ehkä erityisen mehevästi ja täyteläisesti.
Jo Mørkin soittamista Robert Schumannin sellokonserton ensi repliikeistä saattoi ounastella, että saataisiin kuulla henkevää musisointia. Ja niin kävikin. Hänen ehyeksi viimeistelty tulkintansa oli aina miellyttävän luontevaa: musiikilliset ajatukset piirtyivät aistikkaina ja luonteikkaiksi muotoiltuina.
Niin nautittavaa kuin soitannon herkkä kamarimusiikillinen ote sinänsä olikin, aloin pitemmän päälle, viimeistään finaalissa, kaivata myös solistisempaa, säkenöivämpää, verevämpää otetta - olihan kysymyksessä sentään konsertto. Sitä paitsi säveltäjä on merkinnyt finaalin esitysohjeeksi sanat sehr lebhaft, hyvin eloisasti.
Mutta hyvä näinkin.
 
N iin hiljaa Truls Mørk kertoi, mitä hän aikoi soittaa ylimääräisenä numerona, että kuulin toiselle parvelle vain muminaa. Kaunis sävelmä alkoi aivan kuin tuttu, ihana ruotsalainen kansanlaulu Kaunis kotimaani (Ack, Värmeland, du sköna...). Kun lisäksi olin kuulevinani jatkossa griegmäisiä piirteitä, arvelin, että kysymyksessä oli norjalainen sävelmä.
Pieleen meni! Sävelmä olikin peräisin paljon etelämpää, kuten sain konsertin jälkeen kuulla proviisori Petri Vähätalolta, intomieliseltä musiikinystävältä, jolle sävelmä oli tuttu levyltä. Kysymyksessä oli Pablo Casalsin sovittama katalonialainen kansansävelmä El cant dell ocells, Lintujen laulu.
Legendaarinen sellon mestari soitti sen vastaanottaessaan 1971 YK:n rauhanmitalin. Saatteeksi hän lausui: "Kun linnut laulavat, ne laulavat rauhasta. Tätä musiikkia olisivat Bach, Beethoven ja muut suuret mestarit ihailleet ja rakastaneet. Se on syntynyt katalonialaisen kansani sielussa."
Eipä siis ihme, että mekin lumouduimme kuunnellessamme sympaattisen Truls Mørkin äärimmäisen herkkää ja syvähenkistä tulkintaa.

Arto Sakari Korpinen
 
Tämän tiedoston teksti © Arto Sakari Korpinen
Paavo Berglundin kuva Heikki Tuuli © Warner Music Finland