ASK Pro Musica Classica • Arto Sakari Korpisen musiikkisivut    
Kritiikin valokeila • 34/2002
pääsivu

hakemisto 2002

Luonnetyypit sävelten keinussa

Sinfonia Lahti
Sibeliustalossa 17.10.2002
 
Giordano Bellincampi, kapellimestari
Elina Vähälä, viulu

  • Ottorino Respighi: Antiikin aarioita ja tansseja, sarja nro 3
  • Felix Mendelssohn: Viulukonsertto e-molli
  • Carl Nielsen: Sinfonia nro 2, Neljä luonnetyyppiä

pääsivu

hakemisto 2002

Giordano Bellincampi

E siintyessään viime torstaina Sinfonia Lahden johtajana Giordano Bellincampi vahvisti kurssiaan kapellimestaripörssissäni. Suunta säilyi ehdottoman nousujohteisena - pienestä suhdannehäiriöstä huolimatta.
Noteerasin Kööpenhaminan filharmonikkojen nuoren (37) ylikapellimestarin hyvin korkealle jo syyskuussa 2000, jolloin hän luotsasi Lahden sinfonikot loistokkaaseen voittoon Ludwig van Beethovenin neljännen sinfonian parissa. Kirjoitin tuolloin: "En keksi mitään moitittavaa heidän säihkyvän energisessä ja samalla hienostuneen ehyessä tulkinnassaan, joka tarjosi sulaa nautintoa ensimmäisestä sävelestä viimeiseen."
Nämä sanat sopivat kuvaamaan täsmälleen myös tämänkertaista Carl Nielsenin toisen sinfonian tulkintaa. Roomassa syntynyt, mutta jo lapsena tanskalaistunut Bellincampi on ottanut Tanskan suuren mestarin musiikin omakseen, syventynyt siihen täydellä sydämellään ja luonut oman näkemyksellisen tulkintansa.
 
A lkukipinän sinfoniaansa, lisänimeltään De fire temperamenter eli Neljä luonnetyyppiä, Nielsen sai aika erikoisessa paikassa. Hänen silmänsä sattuivat kerran osumaan oluthöyryjen täyttämän kapakan seinällä roikkuneeseen hullunkuriseen tauluun, joka irvokkaasti kuvaili neljää vanhan tyyliopin mukaista luonnetyyppiä.
Esimerkiksi kiivasluonteinen ja toimintatarmoa uhkuva koleerikko istui hevosen selässä ja huitoili villisti, silmät päästä pullistellen pitkällä miekallaan. "Niin täynnä kuva oli raivoa ja paholaismaista vihaa, että purskahdin väkisinkin nauruun", kertoili Nielsen myöhemmin.
Niin karkeaa ja rahvaanomaista kuin taulupahasen huumori olikin, se antoi säveltäjälle idean ja sytytti hänen innostuksena. Teenpä tuon saman sävelellisin keinoin! Mutta mauttomuuksiin hän ei tietenkään sortunut. Sinfonian sävelissä hersyvä huumori on aina paitsi älykästä myös hyväntahtoista.
Eikä sinfonia edes ole pelkkää iloittelua, vaan sillä on myös tummat, syvät pohjavirtansa. Kaiken kaikkiaan Nielsen tavoitti luonnetyyppien olennaisimmat piirteet säveliinsä osuvan tarkkanäköisesti.
 
V ain Bellincampin pieni käsimerkki ja ensi osa allegro collerico lähti liikkeelle kiivaasti, huumaavan jännitteisessä imussa, joka veti vastustamattomasti mukaansa. Allegro comodo e flemmatico -osaan puolestaan luotiin onnistuneesti flegmaattinen hällä väliä -tunnelma.
Andante malincolico, melankolikon muotokuva, ei kuvastele pelkästään murhemieltä, vaan on yllättävänkin kontrastikas monipolvisissa, bruckneriaanisiin näkyihin verrattavissa vaiheissaan. Puhuttelevasti Bellincampi ja muusikot toteuttivat niin sävelten väkevän valituksen traagisine ja paatoksellisine käänteineen kuin myös musiikista kyynelten läpi säteilevän hymyn.
Sangviinikkoa, vilkasta ja samalla herkästi liikuttuvaa tunnelmaihmistä, kuvaava allegro sanguineo huipensi tartuttavan vauhdikkaalla ja räiskyvällä menollaan esityksen voitokkaasti. Yleisön aplodeeratessa innokkaasti osoittivat muusikotkin tömistyksillään ihastuksensa sympaattisen vieraansa työskentelyyn.
Konsertin aluksi Bellincampi muisti myös juuriaan saapasmaassa johtamalla Ottorino Respighin Antiikin aarioita ja tansseja -sarjan nro 3. Jo näitten viehkeitten kappaleitten tulkinnassa hänen erittäin henkevä ja musiikin kulloistakin sisältöä eriomaisesti kuvasteleva puikoton johtamistyylinsä pääsi hienosti oikeuksiina. Sinfonia Lahden jousisto kokonaisuudessaan kunnostautui hivelevällä soitollaan, mutta eniten sittenkin riipaisi alttojen laulu Arie di corte -osassa.
 

Elina Vähälä
 
F elix Mendelssohnin e-molli-viulukonserton alkaessa taisi olla tavallista enemmän jännitystä ilmassa, sillä Elina Vähälä soitti sen nyt ensi kertaa julkisesti. Olin aika yllättynyt: olisin luullut hänen ottaneen tämän iki-ihanan konserton ohjelmistoonsa jo aikoja sitten. Soittihan hän Lahdessakin viimeksi jopa Stravinskin konserton.
Hienoista jännitystä ja epävarmuuden tuntua olikin vaistottavissa silloin tällöin, niin herkän runollisesta ja aistikkaasta tulkinnasta kuin kuulija toisaalta sai nauttiakin etenkin toisessa osassa. Kunhan Vähälä ehtii hioa ja kypsytellä tulkintaansa, hän tulee kerta kerran jälkeen hurmaamaan yhä enemmän kuulijat Mendelssohnillaan. Tästä ei ole pienintäkään epäilystä.
Solistin ja orkesterin välinen voimatasapaino ei ollut kaiken aikaa ihanteellinen. Tämä johtui ainakin osittain siitä, ettei Vähälän Stradivarius-viulu soinut niin kantavasti kuin olisi odottanut. Kauniita sävyjä sen soinnissa kyllä riitti, mutta ei verevyyttä ja lämpöä. Niinpä monien ilmeisen taiturillisesti soitettujen kuviointien anti jäi pelkän näköaistin varaan - mikä tuskin on ollut säveltäjän tarkoitus.
Toisaalta kapellimestari jätti turhan usein käyttämättä mahdollisuudet korjata tilannetta soitattamalla esimerkiksi puupuhaltajia hiljaisemmin ja valamalla orkesterin osuuteen muutenkin enemmän herkkyyttä ja henkevyyttä kaiken reippaan menon oheen.
 
T ämä oli se pieni suhdannehäiriö, jonka alussa mainitsin.

Arto Sakari Korpinen
 
Tämän tiedoston teksti © Arto Sakari Korpinen
Julkaistu Etelš-Suomen Sanomissa 19.10.2002