ASK Pro Musica Classica • Arto Sakari Korpisen musiikkisivut
 
Kritiikin valokeila • 36/2002
   



Aallotarten kisailua

Sinfonia Lahti
Sibeliustalossa 24.10.2002
 
Osmo Vänskä, kapellimestari
Torleif Thedéen, sello

  • Jean Sibelius: Fragmentteja sarjasta orkesterille 1914
  • Jean Sibelius: Aallottaret (Yalen versio)
  • Ernest Bloch: Schelomo
  • Camille Saint-Saëns: Sellokonsertto nro 1 a-molli
  • Ralph Vaughan Williams: Sinfonia nro 2, A London Symphony




 
ASK

Sinfonia Lahti

Historian siipien havina sähköisti jälleen kerran tunnelmaa Sinfonia Lahden konsertissa. Peräti 88 vuotta ehti Jean Sibeliuksen sävelrunon Aallottaret ensimmäinen versio uinailla Yalen yliopiston kirjastossa Yhdysvalloissa, ennen kuin Osmo Vänskä sinfonikkoineen herätti sen nuotit nyt ensi kertaa eloon.
Sen voin heti arvelematta sanoa, että kysymyksessä on mestarin kynästä lähtenyt kiehtova teos, joka ei vähääkään häpeile tutuksi tulleen lopullisen version rinnalla. Ellei Sibelius olisi saanut päähänsä panna koko hommaa uusiksi, kuuntelisimme mitä ilmeisimmin täysin tyytyväisinä tätä ykkösversiota emmekä mitään muuta kaipaisi.
Kumpi versio sitten on parempi? Siitä en rohkene yhden ainoan kuulemisen perusteella lausua omana mielipiteenäni halaistua sanaa - "molempi parempi"!
 

Osmo Vänskä
 
Partituuriin tutustunut Sinfonia Lahden hovisäveltäjä Kalevi Aho intoilee Helsingin Sanomissa ykkösversion puolesta. Hänen mielestään sen sävellaji Des-duuri tuo orkesterin sointiin mystisen ja impressionistisen sävyn, johon verrattuna kakkosversion D-duuri tuntuu toki kirkkaammalta, mutta samalla myös asiallisemmalta. Jos teos tulikin sävellajin vaihdoksen jälkeen jousisoittajille helpommaksi soittaa, se Ahon mielestä myös menetti soinnillisesti jotakin olennaista.
Osmo Vänskä myöntää, että ykkösversio on "hurjan vaikeine" juoksutuksineen ja rytmeineen impressionistisempi, mutta toisaalta myös vähemmän selkeä ja syvällinen kuin lopullinen versio. Mielipiteensä Vänskä kiteyttää nokkelaan vertaukseen: "Tämä on suuren järven versio Aallottarista, jos se lopullinen on merimusiikkia."
Niin tai näin, mainion kantaesityksen hienoista sointiväreistä saattoi nauttia täysin siemauksin. Eivätkä nuo mainitut vaikeudet mitenkään tuntuneet orkesterin hallitun varmassa soitossa.
Sibelius muuten korosti, ettei Aallottarilla ole mitään tekemistä Kalevalan kanssa, vaan sävelellisen kuvailun kohteina ovat okeanidit, muinaisen Kreikan taruston vedenneidot. Vaan mihinkäpä pantteri pääsisi täplistään. Kaikessa impressionistisessa välkkeessäänkin Aallottarien sävelkieli on niin aitoa, tummapohjaista Sibeliusta, että kuulijan aatokset väkisinkin karkaavat Välimereltä pohjoisemmille ulapoille.
 
Ralph Vaughan Williamsin nerokkaan Lontoo-sinfonian esityksen koin juhlahetkenä, toiveitteni täyttymyksenä. Teos on nimittäin jo 1970-luvulta lähtien kuulunut mieliteoksiini, mutta en ole tätä ennen onnistunut kuulemaan sitä elävänä esityksenä.
Englantilaista mestaria (joka muuten halusi, että hänen etunimensä lausutaan reif, ei rälf) on usein erheellisesti pidetty pinttyneenä maalaismiehenä. Tosiasiassa hän ei edes viihtynyt maalla, vaan nimenomaan Lontoossa, kotikaupungissaan, jolle hän omisti otsikkoa A London Symphony kantavan kakkossinfoniansa.
Vaughan Williams kuitenkin varoitti pitämästä teosta ohjelmallisena Lontoon kuvailuna ja arveli, että otsikoksi sopisikin ehkä paremmin Symphony by a Londoner, Erään lontoolaisen säveltämä sinfonia. Teoksen tuli kestää tai kaatua puhtaasti absoluuttisena musiikkina.
Osmo Vänskän ja muusikoitten häikäisevän upea ja näkemyksellinen tulkinta paitsi hurmasi myös hämmästytti, niin hioutunutta, hienosti nyansoitua ja elävää oli soitanto yksityiskohtia myöten, vaikka englantilaismestarin musiikki ei olekaan heille jokapäiväistä leipää. Mielestäni he tavoittivat koskettavan ja lumoavan tunnelman yhtä hienosti kuin John Barbirolli ja Manchesterin Hallé-orkesteri legendaarisessa levytyksessään vuodelta 1957 - ellei jopa paremmin!
Erityisesti ihastuttivat ne hivelevän hienot, kuin kultavaa'alla punnitut soinnilliset sävyttelyt, joista korva sai vähän väliä nautiskella. Äärimmäisillä pianissimoilla mielellään herkuttelevalle Vänskälle Lontoo-sinfonia onkin aarreaitta heti alun auringonnousua aavistelevista tunnelmista lähtien. Mutta sitäkin sävähdyttävämmin tehosivat toisaalta sinfonian vastakohtaiset, uljaasti räjähtävät voimanpurkaukset.
 

Torleif Thedéen
 
Voitokkaasti esiintyi myös illan solisti, ruotsalainen sellisti Torleif Thedéen. Ernest Blochin heprealaisessa rapsodiassa Schelomo, jota on sanottu säveltäjän tulkinnaksi kuningas Salomon sielusta, Thedéenin sello lauloi ihastuttavan verevänä ja vivahteikkaana. Tulkinta satutti aidolla tunteellaan ja syvällä musikaalisuudellaan.
Perin nautinnollista oli Thedéenin soitto myös Camille Saint-Saënsin sellokonsertossa, jonka nopeissa jaksoissa hänen tekninen taituruutensa pääsi oikeuksiinsa. Vänskä piti kiitettävästi huolen siitä, etteivät solistin vauhdikkaat juoksutukset, huikeat kaksoisotteet ja muut hienoudet päässeet hetkeksikään peittymään orkesterisoinnin alle.

Arto Sakari Korpinen
PÄÄSIVU | HAKEMISTO 2002
 
Tämän tiedoston teksti © Arto Sakari Korpinen
Julkaistu Etelš-Suomen Sanomissa 26.10.2002