ASK Pro Musica Classica • Arto Sakari Korpisen musiikkisivut
 
Kritiikin valokeila • 38/2002
   



Wieniläispolkat vauhdissa

Sinfonia Lahti
Sibeliustalossa 14.11.2002
 
Ralf Kircher, kapellimestari
Mari Palo, sopraano
Petri Lehto, tenori

  • Johann ja Josef Straussin sekä Franz Lehárin sävellyksiä




 
ASK


Sinfonia Lahti

Sinfonia Lahden wieniläiskonsertissa loistivat Haydn, Mozart, Beethoven, Schubert, Brahms, Bruckner, Mahler ynnä muut wieniläiset sinfonikot poissaolollaan, sillä tilaisuus oli omistettu Strausseille ja Lehárille, operetin ja valssin mestareille.
Konsertin johti wieniläinen Ralf Kircher, Wienin musiikkikorkeakoulusta 1994 valmistunut säveltäjä, lyömäsoittaja ja kapellimestari. Ennen Suomeen ja Radion sinfoniaorkesteriin kotiutumistaan hän ehti soittaa kaikissa Wienin johtavissa orkestereissa: filharmonikoissa, sinfonikoissa ja valtionoopperassa sekä Itävallan radion orkesterissa.
Voisi siis hyvin ajatella, että konsertissa musisoitiin todella aitoon, autenttiseen wieniläiseen tyyliin. Ja tämä tavallaan riisuisi suomalaisen kriitikon aseista: mitäpä kanttia meikäläisellä olisi tulkinnan repostelemiseen.
 

Ralf Kircher
 
Mutta onko tämmöistä tyyliä lopultakaan olemassa? Eivätkö kaikki wieniläisetkin kapellimestarit halua piirtää Straussin tulkintaan oman puumerkkinsä?
 
Muistan hyvin televisiosta, miten Wienin filharmonikkojen kuuluisat uudenvuoden konsertit johti alkuaikoina heidän joviaali konserttimestarinsa Willi Boskovsky viulu kädessään. Silloin Wienin musiikinystävien kultaisessa salissa vallitsi taatusti aito, leppoisa wieniläistunnelma.
Vaan sitten alkoi kansainvälisten tähtikapellimestarien loistokas paraati: Karajan, Kleiber, Maazel, Abbado, Harnoncourt, Ozawa...
Heistä vain Harnoncourt on täysin ehta wieniläinen - ranskalaisesta nimestään huolimatta - mutta tuskin hänenkään persoonallisia tulkintojaan saattoi pitää erityisen wieniläisinä. Ja on kuvaavaa, että viime vuodenvaihteessa japanilainen Ozawa innoitti omilla näkemyksillään yleensä nuivat wieniläiset kriitikot suitsuttamaan ylistystä.
Edellä sanotun perusteella rohkenen sanoa sanaseni minäkin eli tuoda esiin lievän tyytymättömyyteni Kircherin virkeän lennokkaisiin mutta toisinaan melko pinnallisiin ja suoraviivaisiin tulkintoihin - olkoot ne miten wieniläisiä tahansa.
 
Illan ehdottomasti hykerryttävintä antia olivat nopeat polkat Furioso (Tulisesti) sekä Ukkosta ja salamointia. Ne Kircher vauhditti niin vetävään ja räiskyvään menoon, ettei paremmasta väliä. Lahden sinfonikkojen säkenöivän taiturillinen soitanto ei jäänyt jälkeen nimekkäitten wieniläisten kollegojen suorituksista.
Herkimmät ja aistikkaimmat nyanssit tarjoili puolestaan Uusi pizzicato-polkka. Jouset musisoivat hyvin nautittavasti, eloisan ilmeikkäästi ja täsmällisesti.
Alkusoitto Johann Straussin operetista Lepakko, tämä operettialkusoittojen ehdoton huippusaavutus, sujui sekin kokonaisuutena ottaen ihan kelvollisesti. Yksityiskohdat kaipailivat kuitenkin näkemyksellisempää, rohkeammin karakterisoivaa otetta.
Wieniläisvalssien tulkinnassa sulavin viittein johtavan Kircherin johtotähtenä tuntui olevan tasaisesti keinuva poljento, jota kuvasti myös hänen erikoinen tapansa huojua jatkuvasti puolelta toiselle. Nämä valssit, jotka itse asiassa ovat pikku valssien jonomaisia sarjoja, jäivät kuitenkin turhan yksi-ilmeisiksi. Lisäannos voimanvaihtelua ja joustavampaa rytmikäsittelyä ei olisi ollut pahitteeksi.
Ihastuttavimmin, vaihtelevimmin soitettiin Johann Straussin valssi Tonava kaunoinen, jota on joskus sanottu Itävallan toiseksi kansallislauluksikin. Velipoika Josefin Delirienwalzer oli vakuuttava näyttö säveltäjänsä lahjakkuudesta.
Säkeitten muodonnan selkeyttämiseen tulisi Kircherin kiinnittää jatkossa entistä enemmän huomiota. Esimerkiksi valssin Viini, laulu ja naiset pitkä johdantojakso jäi jotenkin hahmottomaksi. Melko epämääräiseltä kuulosti myös Ritari Pasmán -oopperan czárdásin hidas alkujakso.
 
Konsertin solistit, sopraano Mari Palo ja tenori Petri Lehto, saavuttivat niin sooloillaan kuin duetoillaankin yleisön jakamattoman suosion. Erityisen ihastuttavasti he tulkitsivat yhdessä tutun laulun Lippen schweigen (Vait' on huulet) Franz Lehárin operetista Iloinen leski.
Palon kirkas ääni sekä kantoi hyvin että ylti huikaiseviin korkeuksiin. Oivasti soveltui operettityyliin myös Lehdon sävykäs tenori.

Arto Sakari Korpinen
PÄÄSIVU | HAKEMISTO 2002
 
Tämän tiedoston teksti © Arto Sakari Korpinen
Julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 16.11.2002