ASK Pro Musica Classica • Arto Sakari Korpisen musiikkisivut
 
Kritiikin valokeila • 41/2002
   



Tshekkiläisiä löytöjä

Sinfonia Lahti
Sibeliustalossa 12.12.2002
 
Tuomas Rousi, kapellimestari
Raija Kerppo, piano
Olli Mustonen, piano

  • Antonín Dvořák: Karnevaali, alkusoitto
  • Bohuslav Martinů: Konsertto kahdelle pianolle
  • Leoš Janácek: Sarja orkesterille op.3
  • Antonín Dvořák: Metsäkyyhkynen




 
ASK


Tuomas Rousi
 
Mikä näistä neljästä sävellyksestä ei kuulu joukkoon: Dvořákin konserttialkusoitto Karnevaali, Martinůn konsertto kahdelle pianolle, Janácekin sarja orkesterille vai Dvořákin sinfoninen runo Metsäkyyhkynen?
Näitä Sinfonia Lahden konsertissa kuultuja teoksia yhdistää se seikka, että ne ovat kaikki tshekkiläisten säveltäjien käsialaa. Mutta Musiikkivuodon saamien tietojen mukaan niistä vain yksi, Dvořákin Karnevaali, on aiemmin esitetty Lahdessa. Se ei siis kuulu joukkoon.
Ottamalla rohkeasti ohjelmaansa teosharvinaisuuksia Sinfonia Lahti poisti musiikkikartaltaan yhdellä rysäyksellä kolme valkoista läiskää. Ja mikä mieluisaa, valinnat osoittautuivat onnistuneiksi: kaikki uudet tuttavuudet todella ansaitsivat tulla esitellyiksi.
Antonin Dvořákin Karnevaalin voi yhtenä orkesterikirjallisuuden säihkyvimmistä ja vauhdikkaimmista alkusoitoista hyvin rinnastaa Mihail Glinkan Ruslan ja Ludmila -oopperan suosittuun alkusoittoon. Tuomas Rousin johtamat Lahden sinfonikot tarjoilivat tosi vetävän tulkinnan, joka valloitti niin sähköisellä säpinällään kuin tunnelmoivien jaksojensa herkkyydelläkin. Kuulija sai nautiskella täysin siemauksin jousien taiturillisesta suihkinnasta ja vaskien upeasta välkkeestä sävähdyttävän kiihkeisiin loppuriuhtaisuihin saakka.
 
Meillä Suomessa Bohuslav Martinůn musiikkia tunnetaan valitettavan heikosti, eikä tilanne ole järin kehuttava muuallakaan. Syynä lienee Martinůhun aikoinaan lyöty ja sitkeästi säilynyt tusinasäveltäjän leima: monet pitänevät häntä yhä Vielschreiberina - käyttääkseni näppärää saksankielistä ilmaisua. Tämä johtuu Martinůn tavattomasta tuotteliaisuudesta, jonka seurauksena hänen sävellysriihestään pääsi herkkujyvien ohella lennähtelemään myös vähemmän maukkaita tuotoksia.
Mutta parhaitten teostensa ansiosta Martinů on kiistatta yksi 1900-luvun suuria säveltäjämestareita. Hänen onnistui luoda vahvasti omaleimainen ja selvästi erottuva sävellystyylinsä, jolla on kaikessa modernistisuudessaankin vahvat juurensa tshekkiläisessä kansamusiikissa.
Kuuden nerokkaan sinfonian ohella tekee mieleni mainita erityisenä suosikkinani konsertto kahdelle jousiorkesterille, pianolle ja patarummuille. Tämä fantastinen sävellys kestää hyvin vertailun Béla Bartókin tunnustettuun mestariteokseen Musiikkia kielisoittimille, lyömäsoittimille ja celestalle. Molemmat odottavat malttamattomina Lahden-ensiesitystään!
Hyvää lupaa Olli Mustosessa herännyt ihastus Martinůn musiikkia kohtaan, onhan hän nyttemmin paitsi pianisti myös kapellimestari ja äskettäin perustetun Helsingin festivaaliorkesterin taiteellinen johtaja. Ehkä suomalainenkin yleisö pääsee vihdoin omin korvin vakuuttumaan Martinůn sinfonioitten ainutkertaisista hienouksista.
 

Raija Kerppo & Olli Mustonen
 
Tätä odoteltaessa oli sangen mieluisaa kuunnella tavallistakin enemmän pimentoon jäänyttä Martinůn kaksoispianokonserttoa. Ääriosissa, säveltäjälle hyvin tyypillisissä letkeästi sykkivissä ja rullaavissa allegroissa, Raija Kerpon ja Olli Mustosen taiturinsormet siivittivät sävelet lentoon kimmeltävien sointien ihastuttavina nauhoina. Hitaassa osassa he eläytyivät aidosti syvähenkiseen ja runolliseen tulkintaansa.
Vaikka Leoš Janácekin orkesterisarjan neljässä lyhyehkössä osassa onkin jo idullaan hänen mestariteoksilleen ominaisia tyylipiirteitä, ei kokonaisuus vaikuttanut erityisen kekseliäältä ja innostavalta. Tämä ei silti estänyt kapellimestaria ja orkesteria paneutumasta täysillä tulkintaansa.
Monet saattoivat kokea illan päättäneen Metsäkyyhkysen lähes sensaationa, sillä se osoittautui lumoavaksi mestariteokseksi, jonka unohduksiin joutumista ei ole aivan helppo ymmärtää.
Tässä Dvořákin myöhäistuotantoon kuuluvassa teoksessa vuodelta 1896 ovat hänen sävelkielensä tutut piirteet yhä esillä, mutta niihin liittyy odottamattoman rohkeita soinnullisia ja soinnillisia sävyttelyjä, jotka viittaavat jo 1900-luvun modernismiin.
Epäilemättä nämä johtuvat - kuten teoksen traaginen pohjavirekin - siitä karmeasta tarusta, jota sävelet kuvittavat. Karel Jaromir Erbenin runoksi pukema vanha taru kertoo miehensä myrkyttävästä naisesta ja kyyhkysestä, joka tekee pesänsä miehen haudalla kasvavaan tammeen. Kyyhkysen jatkuvan kujerruksen ahdistama nainen surmaa lopulta itsensä.
Erityisesti Metsäkyyhkysen tulkinnassa Tuomas Rousin erittäin lupaavat kyvyt ja taidot kapellimestarina pääsivät hyvin esille. Hän ei liioitellut tai hienostellut viitteillään, vaan johti aina tarkoituksenmukaisesti ja luonteikkaasti. Täysverisenä muusikkona tämä Avantin ja Kuhmon virtuoosien viulisti selvästikin ajatteli ensisijaisesti musiikkia, ei eleitään. Niinpä Dvořákin sävelfreskon huolella ja aistilla hiotuista yksityiskohdista rakentui ehyt ja satuttavan tiivistunnelmainen kokonaisuus.
Mutta se hytkyttely, jota Rousi Karnevaalia johtaessaan tuli innoissaan harrastaneeksi, kannattaa poistaa ilmaisuvalikoimasta.

Arto Sakari Korpinen
PÄÄSIVU | HAKEMISTO 2002
 
Tämän tiedoston teksti © Arto Sakari Korpinen
Julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 14.12.2002