Grigori Sokolov, piano
Lahden konserttitalossa 13.4.2003

• Jan Adams Reinken - Johann Sebastian Bach: Sonaatti a-molli BWV 965
• Johann Sebastian Bach - Johannes Brahms: Chaconne vasemmalle kädelle
• Ludwig van Beethoven: Sonaatti E-duuri op.14:1
• Ludwig van Beethoven: Sonaatti G-duuri op.14:2
• Ludwig van Beethoven: Sonaatti D-duuri op.28, "Pastoraali"

Grigori Sokolov
 
riittää maailmalla hienoja pianisteja. Mutta on vain yksi Grigori Sokolov. Hän erottuu joukosta, hän on ilmiö.
 
Monet loistavat taituruudellaan, mutta vain ani harva asettaa kykynsä ja taitonsa niin jäännöksettömästi taiteen alttarille kuin pietarilainen pianon ruhtinas. Hän ei kosiskele yleisöä, ei makeile, ei hienostele. Tulkintaansa täydellisesti eläytyen hän antaa musiikin puhua mitä luonnollisimmin ja aidoimmin omaa kieltään. Kuin transsiin vaipunut shamaani hän välittää kuulijoille satuttavia viestejä sävelten ikuisista tähtitarhoista.
 
Muuta ei lavalla tarvittu, vain Sokolov mustassa frakissaan, musta jakkara ja musta flyygeli. Sekä tietenkin valkoinen paita ja valkoiset koskettimet. Ja tuloksena oli häikäisevä menestys, Mustaa ja valkoista -konserttisarjan upea huipennus.
 
Vaikka ohjelma tarjosi yksinomaan musiikillista ruisleipää, Bachia ja Beethovenia, oli yleisö konsertin päätyttyä täysin haltioissaan. Niin hurjasti suosiota osoitettiin, että pianisti joutui soittamaan peräti neljä ylimääräistä numeroa. Vasta sitten laantuivat taputukset, tömistykset ja bravo-huudot.
 
Sokolovin soittaessa Bachia näkemyksellisen määrätietoisesti tuntuivat puheet autenttisesta tulkinnasta perin toisarvoisilta, vaikka jo ohjelman erikoisten teosvalintojen saattoi kuvitella nostavan puhdasoppisten barokistien karvat pystyyn. Edellisessä Bach oli itse sovittaja, jälkimmäisessä sovitettava.
 
a-molli-sonaatti BWV 965, joka pohjautuu Johann Adam Reinkenin triosonaattiin, on todellinen ohjelmistoharvinaisuus. Niin vahvasti on Bach lyönyt siihen omat puumerkkinsä, että sitä voisi melkein luulla hänen täysin omaksi teoksekseen.
 
Käsiohjelman oivassa tekstissä Tarmo Järvilehto lainaa kiinnostavan katkelman Brahmsin kirjeestä: "Minulle Bachin (sooloviululle säveltämä) chaconne on yksi ihmeellisimmistä musiikkikappaleista... Pikkuiselle soittimelle se mies kirjoittaa kokonaisen maailman täynnä syvintä ja voimakkainta ilmaisua. Jos olisin itse säveltänyt tämän teoksen - kyennyt säveltämään - olisin varmasti valtavan tunteen kiihtymyksen voimasta tullut hulluksi." Pelottomasti Brahms kuitenkin päätti sovittaa chaconnen isommalle soittimelle, pianolle. Mutta vain vasemmalle kädelle!
 
Kuten muistetaan, Ravel, Prokofjev ja monet muutkin säveltäjät kirjoittivat "vasenkätisiä" teoksia Paul Wittgensteinille, ensimmäisessä maailmansodassa oikean kätensä menettäneelle pianistille. Mutta mistä kaksi vuosikymmentä aiemmin kuollut Brahms sai ideansa, on minulle arvoitus. Tässä yhteydessä sopii myös ihmetellä, miksi ei ole sävelletty yhtään pianoteosta vain oikealle kädelle. Vai onko?
 
Sokolovin monumentaalista mutta myös herkästi musiikin syvyyksiä luotaavaa tulkintaa voi vain ylistää. Näkemättä salin oikealta laidalta pianistin käsiä, teki väliin mieli epäillä, että hän sittenkin käytti myös oikeata kättä apunaan, niin vaivattomalta soitto kuulosti kaikkein mahtavimmissa ja vaikeimmissakin vaiheissa.
 
jälkipuoli oli omistettu kokonaan Beethovenille. Kuultiin sonaatit E-duuri ja G-duuri op.14 sekä lisänimeä Pastoraali kantava D-duuri-sonaatti op.28.
 
Yleisö, joka oli pianistin harmiksi erehtynyt taputtamaan Bachin teosten välissä, osasi nyt pitää kutisevat kämmenensä kurissa. Kaikki kolme sonaattia, yhteensä kymmenen osaa, kuunneltiin täydellisen hartauden vallitessa - kunnes suosion myrsky sitten puhkesi koko voimallaan.
 
Sonaattien pienimpiinkin yksityiskohtiin Sokolov puhalsi elävän hengen ja muotoili sävelten säkeet tarkasti punnituin painotuksin hyvin aistikkaiksi ja luonteikkaiksi. Huolella tasapainottamastaan soinnillisesta kudoksesta hän poimi aina esille oleellisimman. Ihastuttavan laaja oli kosketuksellisten sävytystensä kirjo jylisevistä fortissimoista hauraanherkkiin pianissimoihin.  
 
Ensimmäinen ylimääräinen oli Couperinia, toinen taas Ravelin Couperinin muistolle omistama toccata - niin huikeana, uskomattoman virtuoosisena ilotulituksena, etten ollut tuntea koko kappaletta. Lopuksi Sokolov herkistyi tulkitsemaan riipaisevan sielukkaasti Chopinin masurkkoja. Näistä edellinen, cis-molli-masurkka op.63:3, sykähdytti erityisesti, sillä se on vuosikymmeniä kuulunut mielikappaleisiini.