ASK Pro Musica Classica • Arto Sakari Korpisen musiikkisivut
 
Kritiikin valokeila • 20/2003
   


Messu ylti korkealle

Turun linnan kamarikuoro
Soli Deo Gloria -kamariorkesteri
Luhangan kirkossa 4.7.2003
 
Juhani Lamminmäki, kapellimestari
Anna-Kristiina Kaappola, sopraano
Riikka Rantanen, mezzosopraano
Tom Nyman, tenori
Arttu Kataja, basso
Heikki Seppänen, kuoron valmentaja

  • Johann Sebastian Bach: Messu h-molli (Die Hohe Messe)

ASK

Juhani Lamminmäki
 

T ämänvuotinen Sysmän suvisoitto saavutti taiteellisen lakipisteensä perjantai-iltana Luhangan kirkossa, jossa esitettiin Johann Sebastian Bachin h-molli-messu, yksi länsimaisen musiikin mestarillisimpia luomuksia. Sydänmailla metsien kätköissä piileksivä ylväs, katedraalimainen puukirkko tarjosi esitykselle mitä oivallisimmat puitteet.
 
Kun Bachin messu julkaistiin ensi kertaa vuonna 1817 eli 67 vuotta säveltäjän kuoleman jälkeen, oli sen otsikoksi merkitty Die Hohe Messe, Korkea messu. Eikä sveitsiläinen kustantaja Herman Nägeli juurikaan liioitellut julistaessaan, että kysymyksessä on "kaikkien aikojen ja kaikkien kansojen suurin taideteos".
 
Vielä 1900-luvun alkupuolella Wienissä julkaistun ja omistamani pianopartituurin kansilehdellä lukee Die Hohe Messe. Mutta nykyään nimeä ei enää näe käytettävän, niin osuvasti kuin se ilmaiseekin teoksen poikkeuksellista arvoa - syynä ilmeisesti se, ettei nimi ole Bachin itsensä antama.
 
On varsin erikoista, että katolisen kirkon messutekstin nerokkain sävelitys on lähtöisin protestanttisen säveltäjän kynästä. Bachia voikin pitää eräänlaisena ekumeenikkona, jos kohta aihe messun säveltämiselle olikin varsin maallinen. Messun Kyrien ja Glorian hän nimittäin kirjoitti katoliselle vaaliruhtinaalleen pyytäessään tältä hovisäveltäjän arvonimeä.
 
Innoittunein ja energisin ottein johtanut Juhani Lamminmäki piti huolen siitä, että h-molli-messun esitys säilyi jännitteisenä alusta loppuun. Mutta niin kiitettävän ehyenä kuin kokonaisuus hahmottuikin, kaipasivat yksityiskohdat kuitenkin toisinaan vielä ilmeikkäämpää muotoilua ja painottelua.
 
Kapellimestarin harrastamat erittäin laajat viitteet, jotka saattoivat ulottua "katosta lattiaan", vaikuttivat väliin summittaiselta hienostelulta eivätkä välttämättä kuvastelleet aidosti musiikin luonnetta tai tunnelmaa.
 
Soli Deo Gloria -kamariorkesterin soittajat musisoivat kautta illan ihastuttavan taidokkaasti ja yksituumaisesti. Eräät heistä kunnostautuivat niin hienoina soolo-osuuksien tulkkeina, että olisivat ansainneet nimensä käsiohjelmaan. Ainakin käyrätorvella oli täysin tasavertainen osuus keskustelussa laulajan kanssa.
 
Hallittua ja nautinnollista kuultavaa tarjosi myös Turun linnan kamarikuoro, jonka jäsenet ovat musiikin ammattilaisia tai opiskelijoista. Musiikin huippukohtiin pienehkö laulajisto tavoitti ihailtavasti sävähdyttävää voimaa ja iskevyyttä, mutta ihastutti myös keveällä, kimmoisan rytmikkäällä laulullaan. Miellyttävän yhtenäisestä ja tasapainoisesta soinnista erottuivat sopraanot kirkkaudellaan.
 
Sopraano Anna-Kristiina Kaappola ja mezzosopraano Riikka Rantanen lauloivat niin omat soolonsa kuin duettonsakin valloittavasti. Kummankin ääni soi kauniin kirkkaasti, ja sävelten säkeet kaartuivat herkän aistikkaina.
 
Illan miessolistit jättivät vaisumman vaikutelman. Niin tyylikkään hienostuneesti kuin Tom Nyman osuutensa tulkitsikin, kaipasin hänen lauluunsa enemmän aitoa, kantavaa tenoraalista hehkua.
 
Arttu Katajan ääni ei puolestaan soinut niin bassomaisena, jylhänä ja syvänä kuin odotin. Vaikutelma oli pikemminkin lyyrisen baritonaalinen. Aariassa Quoniam tu solus sanctus Kataja jäi tyystin obligato-käyrätorven varjoon, mutta selvästi paremmin onnistui sentään aaria Et in Spiritum sanctum, jossa häntä myötäili kaksi oboeta.

Arto Sakari Korpinen

pääsivu | hakemisto 2003
 
Tämän tiedoston teksti © 2003 Arto Sakari Korpinen