ASK Pro Musica Classica • Arto Sakari Korpisen musiikkisivut
 
Kritiikin valokeila • 6/2005
   




Viisivuotias lempilapsi

Sinfonia Lahti
Sibeliustalossa 17.3.2005
 
Osmo Vänskä, kapellimestari
Viktoria Mullova, viulu

  • Jean Sibelius: Kevätlaulu (ensimmäinen versio 1895)
  • Johannes Brahms: Viulukonsertto D-duuri
  • Kalevi Aho: Sinfonia nro 13, Sinfonisia luonnekuvia · kantaesitys

ASK

Osmo Vänskä

 

Sibeliustaloa, viisivuotiaaksi ehtinyttä musiikkiväen lempilasta, juhlittiin torstaina ja perjantaina arvokkaasti sinfoniakonsertein - kuinkas muuten?
 
Kalevi Aholta tilattu sinfonia sai kantaesityksensä, solistina vieraili maailmankuulu viulisti Viktoria Mullova ja Sinfonia Lahtea johti itse maestro Osmo Vänskä. Jos olivat yleisön odotukset virittyneet korkealle, ne myös täyttyivät. Ilta oli kaikkinensa loistava menestys.
 
Vaikka ulkona talvi jylläsi yhä pakkasvoimillaan, katkottiin Sibeliustalon lämmössä sen kahleita Sibeliuksen Kevätlaulun sävelin. Osmo Vänskä oli tehnyt mielestäni oikean valinnan ottaessaan konsertin alkusoitoksi nimenomaan alkuvoimaa uhkuvan ensimmäisen version vuodelta 1895. Hieman rosoisenakin se viehättää minua enemmän kuin eheämmäksi siloiteltu lopullinen versio (1902) .
 
Valloittavan innoittuneesti musisoineen orkesterin tulkinnassa nuoren Sibeliuksen kevät kohisi täydellä voimallaan. Erityisesti jäivät mieleen jousien hienot soinnit teoksen alkupuolella.
 

Viktoria Mullova

 
Edellisellä Lahden-vierailullaan Viktoria Mullova tuotti pettymyksen vaisulla Prokofjev-tulkinnallaan, joka ei vastannut hänen maailmanmainettaan. Sitäkin mieluisampaa on kertoa, että tällä kertaa hän oli Brahmsin viulukonserton parissa oma itsensä, näkemyksellinen ja taiturillinen viulun mestari.
 
Jäntevillä jousenvedoillaan Mullova sai ensimmäisen osan voimakohtien sävelet kipunoimaan, ja kadenssissa hivelivät korvaa jalosointisen viulun herkät vivahteet. Hitaassa osassa hänen tulkintansa ihastutti sielukkuudellaan, unkarilaisesti sävyttyneessä finaalissa taas säihkyvällä elävyydellään.
 
Orkesteri musisoi varmaotteisen tyylikkäästi ja pysytteli tiukasti solistin kannoilla. Erityisesti kiitettäköön Lasse Junttilaa hitaan osan kauniista oboesoolosta.
 
Kalevi Ahon 13. sinfonia, alaotsikoltaan Sinfonisia luonnekuvia, on sinfoniaksi ja muutenkin sangen erikoinen teos. Vai onko se sinfonia ollenkaan sanan tavanomaisessa merkityksessä?
 
Voisi nimittäin väittää, että sen kaksi rakenteeltaan jonomaista osaa ovat pikemminkin ohjemallisia sinfonisia runoja - Richard Straussin tapaan. Toki myös Strauss nimitti eräitä runojaan sinfonioiksi, yhtä Alppisinfoniaksi, toista Kotisinfoniaksi.
 
Carl Nielsenin tyytyessä toisessa sinfoniassaan neljään luonnetyyppiin on Aho puolestaan kahminut mukaan erilaisia luonteita runsaan tusinan verran. Ja kun Nielsen kuvailee kutakin luonnetyyppiä erikseen, nivoo Aho joukkonsa kahdeksi pitkäksi helminauhaksi.
 
Kuulijoitten kannalta Nielsenin ratkaisu on parempi: aina tiedetään, missä mennään. Ahon sävellyksessä ainakin minä - sen tunnustan nöyrästi - putosin melkein kättelyssä kärryiltä. Jo se jäi epäselväksi, milloin johdannon jälkeen alkoi käskevää luonnetta esittelevä Allegro imperioso.
 
Siinä sitten sujahtivat ohitse yksinkertaiset, melankoliset ja ylimykselliset luonteet kaksine välisoittoineen, ennen kuin onnistuin kapuamaan takaisin kärryille Presto iraton kohdalla - sen kiivaus oli todella päivänselvää.
 
Eikä tämä jäänyt ainoaksi putoamisekseni.
 
Mutta väliäpä sillä, kun musiikissa jo sinällään riitti kosolti rattoisaa ja kiinnostavaa kuultavaa. Jälleen kerran on Aho antanut mielikuvituksensa laukata valtoimenaan sävelten avarilla kentillä. Eikä hän ole piilottanut vakan alle taituruuttaan orkesterivärien ja -tehojen käyttelijänä.
Niin sävähdyttävän komeasti kuin teoksen monet voimakohdat soivatkin, nautin enemmän levollisista ja tunnelmallisista jaksoista. Erityistä ihastusta herätti - ellen nyt aivan erehdy - alistunutta surumielisyyttä ja pettymystä kuvaileva jakso Andante triste e rassegnato. Siinä orkesterissa vierailleet Päivi Kärkäs ja Hannu Lehtonen soittivat hekkelfoni- ja alttosaksofonisoolonsa upean soinnikkaasti ja hienostuneeti.
 
Erinomaiseen valmiuteen hiottu esitys oli yleisölle mieleen. Pitkään juhlittiin niin kapellimestaria ja orkesteria kuin säveltäjääkin.
 

Arto Sakari Korpinen


pääsivu | hakemisto 2005
 
Tämän tiedoston teksti © 2005 Arto Sakari Korpinen