Lahden kansainvälinen urkuviikko:
 
Wayne Marshall, urut
Lahden Ristinkirkossa 9.8.2005

aineikas brittiurkuri Wayne Marshall on ilmiömäinen taituri, etten sanoisi taikuri. Uskomattoman virtuoosisena soittimensa hallitsijana hän kohoaa urkujen marsalkaksi, aivan sukunimensä mukaisesti!
 
Samaa ei valitettavasti voi sanoa hänestä musiikin tulkitsijana. Kiireisessä ja voimaperäisessä menossa musiikki jää paljolti vaille syvyyttä, tunnetta ja herkkyyttä. Eivätkä musiikilliset ajatukset piirry niin ilmeikkäinä ja luonteikkaina kuin toivoisi.
 
Silmät ymmyrkäisinä ja korvat soikeina seurattiin Marshallin sormien huikeaa, näytöstyylistä hurvittelua koskettimistoilla. Mitä pitemmälle ilta eteni, sitä enemmän alkoivat urut hänen käsittelyssään tuntua sirkussoittimelta - mitä ne itse asiassa alunperin ovatkin.
 
Sirkukseksi meni konsertti hieman muutenkin. Saavuttuaan urkujen luo joutui Marshall aluksi huhuilemaan paikalle nuotinkääntäjäänsä, joka istuskeli kaikessa rauhassa parvella yleisön joukossa.
 
Ja kun illan alkunumero, Louis Viernen urkusinfonia nro 2 e-molli, oli ehtinyt neljänteen eli viimeistä edelliseen osaansa, rupesivat urut temppuilemaan: jokin pilli jäi itsepintaisesti soimaan.
 
un konsertti katkon jälkeen pääsi jatkumaan, koettiin uusi yllätys. Marshall aloitti Viernen urkusinfonian uudelleen alusta eli soitti kolme ensimmäistä osaa toiseen kertaan. Tämä ei ollut välttämättä mukavaa, sillä Vierne ei ole säveltäjänä suuri nero, sanokoot urkurit mitä tahansa.
 
Yhtä kaikki nopea ensiosa puhkesi urkurin jäntevän räväkässä otteessa säihkyväksi ilotulitukseksi. Mutta vain hetkittäin syntyi koraaliksi nimettyyn toiseen osaan kaivattua harrasta tunnelmaa.
 
Eniten viehättivät scherzo-osan iloisesti karkeloivat keijukaiset, sillä Marshallin sormet vipelsivät koskettimilla ihastuttavan kepeästi. Cantabile-osan sävelmä olisi kaikessa naiviudessaankin saanut erottua selkeämmin sointitaustasta.
 
Loisteliaan varmasti Marshall soitti myös Marcel Duprén urkusinfonian nro 2 cis-molli. Sitä vain tuli ihmetelleeksi, mikä tekee tästä rapsodiselta vaikuttavasta teoksesta sinfonian.
 
Najim Hakimin improvisatorinen sävelmaalaus Viimeinen tuomio poukkoilee asiasta toiseen. Niinpä hajanainen kokonaisuus vaikutti paitsi soittoteknisten vaikeuksien luettelolta myös erilaisten efektien kokoelmalta: synkeitä, raskaita sointimassoja, jyliseviä sävelryöppyjä, autuaita kirkastuksen hetkiä, hurjaa jytämöyrinää...
 
Toisin sanoen teos sopi Marshallille kuin valettu.
 
aiken edellä koetun jälkeen oli yllättävää, että konsertin herkimmät hetket koettiin Marshallin oman sävellyksen parissa. Nimeltään arvoituksellinen Berceuse pour une Femme eli Kehtolaulu naiselle on tunnelmaltaan sukua George Gershwinin viehkeälle kehtolaululle. Hivelevien harmonioitten kannattelema makea melodia hurmasi urutkin niin, että se halusi vielä jatkaa urkurin jo lopetettua: jäi taas pilli soimaan.
 
Alkusoiton Leonard Bernsteinin musikaalista Ihana kaupunki Marshall soitti omana sovituksenaan. Vauhdin suihketta ja mahtavilla soinneilla mässäilyä riitti kukkuramitoin, mutta mihin unohtuivat musiikin herkulliset ilmeet?
 
Illan päätteeksi Wayne Marshall improvisoi. Eikä sovi kieltää, että tässä lajissa hän on häikäisevä mestari, joka mielikuvituksekkaasti kulkee omia, jatsin ja muun rytmimusiikin vaikutteilla pinnoitettuja sävelpolkujaan. Suorastaan käsittämättömältä tuntui hänen vuorenvarma osumatarkkuutensa sointuryöppyjen hurjimmissakin irroitteluissa.
 
Ei ihme, että huiman sävelellisen seikkailun jälkeen yleisön riemu repesi.