|
|
|
Sinfonia Lahti
Lahden Sibeliustalossa
25.2.2010
Ludovic Morlot, kapellimestari
Andrei Korobeinikov, pianosolisti
Sergei Rahmaninov:
Pianokonsertto nro 2 c-molli
Antonín
Dvořák: Sinfonia nro 7 d-molli
|
 ässä nimi, joka
kannattaa pistää korvan taakse: Andrei Korobeinikov.
Nuorelle venäläispianistille voi huoletta ennustaa
loistavaa uraa maailman konserttilavoilla. Niin hurmaavasti
hän tulkitsi Rahmaninovin
iki-ihanan c-molli-pianokonserton.
 Moskovassa
1986 syntyneellä Korobeinikovilla (kuvassa) on takanaan
eräänlaisen ihmelapsen erikoinen ura. Valmistuttuaan
jo 17-vuotiaana lakimieheksi (!) yliopistosta hän suoritti
paria vuotta myöhemmin loppututkinnon Moskovan
konservatoriossa. Sittemmin lienevät lakiasioitten setvimiset
jääneet sivuun, sillä taiteilijantie on
johdattanut hänet eri puolille maailmaa, muun muassa
Lontooseen, Tokioon ja Rio de Janeiroon.
Konserton aloittaa erikoinen sointupylväitten sarja, jonka
pianisti soittaa yksin. Miten hienosti Korobeinikov kasvattikaan sen
voimaa äärimmäisen hiljaisesta pianissimosta
sävähdyttävästi
jyrähtäneeseen fortissimoon. Jo
tämä johdanto riitti kertomaan, ettei flyygelin
ääressä istunut rutiinisuoritukseen
tyytyvä koskettimien takoja vaan musiikkiin
täydellisesti paneutuva taiteilija.
Esitys tarjosikin sulaa nautintoa niin valoineen kuin varjoineenkin,
sillä Korobeinikovin huikea taituruus ja
näkemyksellinen tulkintataito olivat erinomaisessa
tasapainossa. Kaiken kaikkiaan nuoren pianistin tulkinta vaikutti
vaivattomassa luontevuudessaan yllättävän
kypsältä, kokeneen mestarin käsistä
lähteneeltä.
Ääriosien nopeissa jaksoissa riitti yllin kyllin
upeaa säihkettä. Mutta vielä
enemmän ihastutti sittenkin se henkevyys, jolla pianisti
muotoili sivuteemojen sulokkaita melodioita. Säkeet kaartuivat
aina herkistävän runollisina, sillä rubatoa,
rytmin joustavaa käsittelyä, käyteltiin
hyvin aistikkaasti, liiallisuuteen sortumatta. Niinpä tunteen
lämpö ei milloinkaan lipsahtanut imelyydeksi.
 onserton
hitaassa osassa luodattiin satuttavasti musiikin syvyyksiä. Outi Viitaniemi
huiluineen ja Eeva
Mäenluoma klarinetteineen
kävivät pianistin kanssa ihastuttavaa
sävelellistä keskustelua kamarimusiikillisessa
hengessä.
Solistin ja orkesterin yhteispeli sujui muutenkin mainiosti.
Tästä piti kiitettävästi huolen
illan toinen nuori taiteilijavieras, ranskalainen kapellimestari Ludovic Morlot
(kuvassa), joka nostatti muutamat välisoitot kipakasti
sävähdyttävään tehoon.
Tietääkseni
lavakäyttäytymisen opetus liittyy
elimellisenä seikkana tunnetusti korkeatasoiseen
venäläiseen muusikonkoulutukseen. Siksi
hämmästytti ylväästi musisoineen
pianoleijonan yhtäkkinen muuttuminen levottomasti ja
kulmikkaasti liikehtineeksi kaveriksi esityksen
päätyttyä. Kummarruksien
hätäisen huolimatonta vaikutelmaa lisäsi se
nololta näyttänyt seikka, että
kantapäät pysyivät kaukana toisistaan.
 vořákin
seitsemännen sinfonian tulkkina ei Morlot tehnyt yhtä
myönteistä vaikutusta kuin konserton
säestäjänä. Ilman tahtipuikkoa ja
kädet enimmäkseen nyrkissä johtanut
kapellimestari on toki varsinainen tehopakkaus. Hänen
työskentelynsä vaikutti paljolti
eräänlaiselta varjonyrkkeilyltä, erona vain
se, etteivät nyrkit liikkuneet eteenpäin ja takaisin
vaan ylös ja alas.
Tämmöinen jämäkkä ote sopi
melko hyvin musiikin voimajaksojen energiseen tulkintaan, mutta luontui
heikommin musiikin linjojen herkkään
sävyttelyyn. Tästä kärsi eniten
hidas osa, mutta koko sinfoniastakin jäi turhan voimallinen ja
tasapaksu vaikutelma.
|
Ludovic Morlot'n kuva: Gene Elling
Teksti julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 27.2.2010
Copyright
© 2010 Arto Sakari Korpinen
|
|
