|
|
|
Sinfonia Lahti
Lahden Sibeliustalossa
22.4.2010
Pertti Pekkanen, kapellimestari
Sergei Malov, viulusolisti
Béla Bartók: Viulukonsertto nro 2
Hector Berlioz: Fantastinen sinfonia
|
 slannin tuhkapilvien uhkaamaksi joutunut Sinfonia Lahden konsertti sujui loppujen lopuksi onnellisten tähtien alla.
 Pertti Pekkanen (kuva),
joka viime tingassa hälytettiin kapellimestariksi keskiseen
Eurooppaan jumiin jääneen Arild Remmereitin tilalle, sattui
olemaan niin kokenut "alan mies", ettei edes ohjelmaa tarvinnut
muuttaa. Läpimurtonsa kapellimestarina Pekkanen suoritti
nimittäin vastaavalla tavalla johtamalla 1973 yhden yön
varoitusajalla Helsingin kaupunginorkesterin konsertin – jonka
pianosolistina vieraili itse Vladimir Ashkenazy.
Hector Berliozin
Fantastisen sinfonian upeassa tulkinnassa ei ollut hätäisen
uudelleenlämmittelyn makua. Eikä mikään seikka
Pekkasen hallitussa työskentelyssä kielinyt
valmistautumisajan lyhyydestä, pikemmin päin vastoin.
Esimerkiksi hän viittoili sisääntuloja muusikoille
tiheämmin kuin kapellimestarit keskimäärin.
 erliozin
nerokasta sinfoniaa kuunnellessa joutuu aina paitsi ihastelemaan
sävelkielen ja keinovarojen rikkautta myös
ihmettelemään niitten kauas tulevaisuuteen viittaavaa
modernistisuutta. Vuonna 1830, vain kolme vuotta Beethovenin kuoleman
jälkeen, säveltämällään sinfonialla
Berlioz mielestäni ajaa monessa suhteessa Mendelssohnin,
Schumannin, Brahmsin ja kumppaneitten ohi 1900-luvulle, Mahlerin
rinnalle.
Alaotsikkoa Episodi erään taiteilijan elämästä
kantava ohjelmallinen sinfonia kuvailee viidessä osassaan nuoren
miehen lemmen- ja oopiuminhuumassa kokemia uninäkyjä
herkästä unelmoinnista painajaismaisiin houreisiin. Mutta
melodisesta ja värikkäästä sinfoniasta voi nauttia
myös puhtaana musiikkina – välittämättä
tuon taivaallista Berliozin selkäpiitä karmivasti
päättyvästä tarinasta.
Ensi osa (Unelmia, intohimoja) alkoi lupaavasti viulujen repliikkien
piirtyessä aistikkaan joustavasti muotoiltuina, eikä
elävästi soitettu jatko tuottanut pettymystä. Toinen osa
(Tanssiaiset) viehkeine valssirytmeineen keinahteli hurmaavasti, ja
kolmanteen osaan (Maalla) oboe ja englannintorvi loivat
herkällä vuoropuhelullaan lumoavan paimentunnelman.
Veitsellä leikaten katkesivat auvoisat tunnelmat, kun musiikki
vajosi synkkyyden syövereihin neljännen osan (Kulku
mestauslavalle) kuolinkellojen kumahdusten myötä.
Loistokkaasti orkestroidun viimeisen osan (Uni noitasapatista), jossa
"nuori taiteilija kuvittelee olevansa noitatanssissa hirveitten
aaveitten, velhojen ja monihahmoisten hirviöitten joukossa",
Pekkanen ja orkesteri nostivat huikeaan tehoon.
éla Bartók kuuluu
mielisäveltäjiini, mutta hänen toisesta
viulukonsertostaan en ole oppinut pitämään. Teemat
eivät piirry läheskään niin omaleimaisina kuin
esimerkiksi Bartókin mestariteoksessa Konsertto orkesterille.
Toki teoksessa pilkahtelee siellä täällä
ihastuttavia, joko herkän kauniita tai komeasti soivia tuokioita.
Mutta kokonaisuus jää hajanaiseksi: punainen lanka karkaa
kuulijan sormista juuri kun luulee saaneensa siitä kiinni.
Mielestäni konsertto ei kuulukaan Bartókin mestariteoksiin.
Mutta viulistit lienevät toista mieltä, suurta taituruutta
vaativa teos kun saattaa houkutella heitä puoleensa jo
pelkästään mahtavana haasteena.
Sergei Malov
Tältä ainakin tuntui, kun kuunteli nuoren sympaattisen venäläisviulistin Sergei Malovin
intomielistä tulkintaa. Musisoimalla häikäisevän
varmasti ja musikaalisesti hän ylsi täysin vaativan
tehtävänsä tasalle.
|
Teksti julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 24.4.2010
Copyright
© 2010 Arto Sakari Korpinen
|
|
