|
|
|
Sinfonia Lahti
Lahden Sibeliustalossa
16.2.2012
Jukka-Pekka
Saraste, kapellimestari
Evgeni Bozhanov, pianosolisti
Ludwig
van Beethoven: Pianokonsertto nro 3 c-molli
Sergei
Prokofjev: Sinfonia nro 5 B-duuri
|
|
  li
mieluisaa kuulla pitkästä aikaa elävänä esityksenä Ludwig van
Beethovenin pianokonsertto nro 3 c-molli, ehdoton suosikkini
wieniläismestarin viiden pianokonserton sarjassa. Ei ollut sattumaa,
että ensimmäinen aikoinaan hankkimani vinyylilevy sisälsi juuri tämän
konserton.
Jukka-Pekka Sarasteen plastisin
elein johtama Sinfonia Lahti soitti konserton ensi osan esittelyjakson
hurmaavasti. Sävelten säkeet muotoiltiin mitä aistikkaimmin kaarroksin
ja painotuksin ja voimaa käyteltiin miellyttävän laaja-alaisesti.
Kun bulgarialainen
solisti Evgeni Bozhanov
esittelyjaksoa kerrattaessa hyppäsi mukaan sävelten leikkiin,
hätkähdytti heti kärkeen hänen yllättävän runsas pedaalinkäyttönsä,
mutta onneksi vain nopeasti ohi kiitäneen hetken. Tämän jälkeen soitto
oli yhtä juhlaa: erityisesti ihastutti pianistin kosketuksen
vivahteikkuus.
  oistavan
taiturillisuutensa Bozhanov osoitti monin tavoin. Hurmaavinta oli
kuitenkin se henkevä runollisuus, jota pianistin soitto huokui myös
nopeissa ääriosissa eikä vain hitaassa osassa, jossa hän luotaili
musiikin syvyyksiä äärimmäisen herkästi ja satuttavasti ja sai
näkemyksilleen orkesterin täyden tuen.
Solistin ja muusikoitten välille mitä ilmeisimmin syntynyt aito
sympatia leimasi yksimielistä tulkintaa muutenkin. Nopeissa osissa
orkesterilla on solistin kadenssien jälkeen kiperiä sisääntuloja. Nekin
osuivat ihailtavasti nappiin solistia esimerkillisen valppaasti
seurailleen Sarasteen tarkan toiminnan ansiosta.
Ylimääräisessä numerossa Bozhanov päästi taituruutensa huikeasti
täysin
valloilleen: yksi Frédéric Chopinin teknisesti vaativimmista
valsseista, Grande valse As-duuri op. 42, soi häikäisevän vauhdikkaana
ja upeana.
 iin
loputtomasti kuin Sergei Prokofjevin seitsemän sinfoniaa sisältävätkin
hienoja, valloittavia yksityiskohtia, ne kärsivät enemmän tai vähemmän
rakenteittensa löyhyydestä ja sisältönsä rapsodisuudesta. Tässä
mielessä ainoa poikkeus onkin lisänimeä Klassinen kantava ensimmäinen
sinfonia, eräänlainen pastissi, jossa säveltäjä kujeilee ja hurvittelee
ujuttamalla omia persoonallisia säveliään wieniläisklassikoilta
kähvellettyihin kaavoihin.
Prokofjevin sinfonioista eittämättä mestarillisin on silti konsertissa
kuultu viides sinfonia persoonallisine äänenpainoineen, vaikkei sekään
ole täysin vapaa mainituista heikkouksista. Parasta antia on mielestäni
sähäkkä toinen osa, Allegro marcato, jota kuunnellessa tarkkaavaisuus
ei herpaannu hetkeksikään.
Sinfonia Lahti suoriutui vaativasta urakastaan liehuvin lipuin. Koko
orkesterin mahtavat voiman purkaukset, etenkin sinfonian uljas päätös,
soivat sävähdyttävän komeina.
|
Teksti julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 18.2.2012
Copyright
© 2012 Arto Sakari Korpinen
|
|
