|
 uunnellessani
Sibelius-festivaalin kakkoskonsertin ehyiksi hiottuja tulkintoja
saatoin vain ihmetellä ja ihailla Sinfonia Lahden loistavaa
suorituskykyä: kolme konserttia peräkkäisinä päivinä ja kaikissa täysin
eri ohjelma.
Kaiken kukkuraksi sävellykset olivat poikkeuksetta todellisia
harvinaisuuksia, Sibeliuksen sävellysten alkuperäisversioita, joita on
esitetty aiemmin vain muutaman kerran, jos koskaan.
Okko Kamu & Sinfonia Lahti
 päilemättä
Sibelius itse ei ollut täysin tyytyväinen luomuksiinsa, koskapa ryhtyi
niitä parantelemaan ja hiomaan, toisinaan jopa radikaalisti
muuttelemaan ja turhina pitämiään rönsyjä karsimaan. Lopulliset versiot
ovatkin kieltämättä ytimekkäämpiä ja sopusuhtaisempia.
Silti väittäisin – tämänkin konsertin perusteella – että me tavalliset
pulliaiset emme osaisi kaivata lopullisia versioita, vaan ihastelisimme
täysin tyytyväisinä alkuperäisversioita.
Joissakin tapauksissa säveltäjä on ollut mielestäni liiankin kriittinen
ja tullut hyljänneeksi myös mitä viehättävintä musiikkia. Nyt
kuulluista sävellyksistä nuoren Sibeliuksen sävelruno Satu on kokenut
tämän kohtalon. Toki lopullinenkin versio ihastuttaa, mutta
alkuvoimainen ykkösversio hurmaa.
Itse asiassa minulla on vahva tuki mielipiteelleni. Sibeliuksen vaimoa
Ainoa harmitti, että Satu joutui kielteisen arvostelun vuoksi
muokattavaksi: "Minä pidän ja olen aina pitänyt ensimmäisestä versiosta. Siitä pappa otti pois muutamia rajuja kohtia."
Sen sijaan sinfonisen runon Aallottaret lopullinen versio lyö kiistatta
laudalta Yalen yliopiston nuottihyllyiltä löytyneen alkuperäisversion.
Tämän Sibelius pisti täysin uusiksi, jos kohta käytti myös aiempia
teemoja.
Okko Kamu
 kko
Kamun näkemyksellisesti johtama konsertti huipentui mahtavaan
triumfiin. Yhtä aikaa Lemminkäissarjan päätössoinnun kanssa räjähti
ilmoille bravo-huutojen ja aplodien myrsky, jonka sai laantumaan vasta
ylimääräisenä soitettu Valse triste – alkuperäisversiona tietysti
sekin.
|
