Päähakemisto Kritiikin valokeila 1996 - hakemisto Tietoja

Arto Sakari Korpinen: Kritiikin valokeila 1996/35

Suloisen huilun häikäisevä mestari

Michala Petri

Michala Petri Lahden kaupunginorkesterin solistina 31.10.1996, johtajana Osmo Vänskä

  • Telemann: Huilukonsertto C-duuri
  • Vivaldi: Huilukonsertto D-duuri ("Il cardellino")

Ohjelmassa myös:

Kun nokkahuilu - flauto dolce eli suloinen huilu - joskus 50-luvulla suoritti maihinnousunsa Suomeen, lähinnä lastentarhoihin ja kouluihin, olivat vain harvat asianharrastajat perillä sen kunniakkaasta menneisyydestä musiikinhistoriassa ja luottivat sen mahdollisuuksiin taiteellisessa käytössä.
Muuan eturivin säveltäjämme keksi tuolloin nimittää nokkahuilua ilkikurisesti flauto perversoksi erotuksena flauto traversosta, poikkihuilusta. Nokkahuilulla kun voi kuka tahansa aloittelijakin helposti piipitellä omia vähemmän henkeviä lurituksiaan, mutta puhtaasti ja sävykkäästi soittaminen tuottaa ongelmia taitajallekin.
Vielä barokkiaikana nokkahuilu oli säveltäjien suuresti arvostama soitin. Mutta sitten se syrjäytyi vuosisadoiksi poikkihuilun tieltä ja on kokenut vasta viime vuosikymmeninä uuden tulemisensa.
Nyt - näinä alkuperäissoittimien ja autenttisen tulkinnan kulta-aikoina - nokkahuilujen korvaamista poikkihuiluilla esimerkiksi Bachin neljännen Brandenburgilaisen konserton esityksessä pidettäisiin yhtä karmeana tyylirikkona kuin viidennen Brandenburgilaisen soittamista flyygelillä cembalon sijasta.

  
Kappaleen loppupuolella erot tuttuun versioon käyvät yhä ilmeisemmiksi ja suuremmiksi. Täysin erilainen on veitsellä leikaten katkeava dramaattinen loppu, joka jättää sävellyksen ikään kuin kesken.
Mikäli joku kaikesta huolimatta elätteli vielä epäilyjä nokkahuilun kyvyistä musiikin täysipainoiseen tulkintaan, karisivat ne Michala Petrin häikäisevää musisointia kuunnellessa tyystin. Tanskalainen taiteilija käytteli Georg Philipp Telemannin C-duuri-huilukonsertossa kolmea erikokoista nokkahuiluaan - altto, sopraano ja sopraniino - sykähdyttävän taiturillisesti ja ilmaisuvoimaisesti.
Nokkahuilu, alkuperäissoitin jos mikä, kuuluu taiteellisessa käytössä vaikeimpiin instrumentteihin. Modernin poikkihuilun soittoa helpottavan läppäkoneiston puuttuessa reiät on suljettava tiiviisti pelkin sormin.
Sitäkin enemmän on ihailtava Petrin soiton rikkeetöntä varmuutta. Niin sormi- kuin puhallustekniikkakin ovat täydellisesti hänen hallinnassaan: huimimmatkin juoksutukset ja kuvioinnit sujuvat vaivattoman notkeasti ja kirkkaan selkeästi.
Mutta Michala Petri on myös armoitettu, karimaattinen musiikin tulkitsija. Eipä ihme, että lahtelaisyleisökin hurmaantui jo toistamiseen täysin hänen henkevästä ja hienostuneesta taiteestaan.

  
Antonio Vivaldi antoi huilukonsertolleen D-duuri lisänimen Il cardellino. Käsiohjelman mukaan "lisänimestä päätellen konserton yhtenä innoittajana lienee ollut varpuslintujen heimoon kuuluva kuhankeittäjä".
Metsään meni. Kysymyksessä on nimittäin tikli (Carduelis carduelis), keltaisen, punaisen, ruskean ja valkoisen kirjava peippolintu.
Kauniisti laulavasta tiklistä on tullut suosittu häkkilintu. Kukaties Vivaldillakin oli omansa. Ainakin huilu livertelee hänen konsertossaan ihastuttavan elävästi ja ilmeikkäästi.
Huikeinta oli Michala Petrin taituruus kuitenkin ylimääräisenä numerona kuullussa soolosävellyksessä, tanskalaisen kansansävelmän moderneissa muunnelmissa. Niitä soittaessaan hän sai nokkahuilulla aikaiseksi uskomattomilta kuulostaneita tehokeinoja kuten moniäänisyyttä ja liukumisia sävelestä toiseen. Niinpä kappaleen lystikäs loppupiippaus suorastaan räjäytti ilmoille aplodien myrskyn.
Kamarikokoon pienennetty Lahden kaupunginorkesteri musisoi Osmo Vänskän johdolla sekä lennokkaan vireästi että hienostuneen tyylikkäästi, eikä yhteistyössä solistin kanssa ilmennyt vähäisintäkään säröä. Sävähdyttävintä oli orkesterin taidokas soitto Telemannin konserton vaudikkaan finaalin upeasti toteutetuissa varjostuksissa.

  
Illan suurena sinfoniana Osmo Vänskä johti Sibeliuksen kolmosen, tuttuun tapaansa uusia uria aukoen ja persoonallisia äänenpainoja viljellen. Kuvia kumartelematta hän jälleen kaatoi rohkeasti luutuneita esitystraditioita ja valoi säveliin ihastuttavaa tuoreutta.
Klassiseksi sanotun sinfonian ensimmäinen osa soi suorastaan villinä hehkuessaan sähköistä dramatiikkaansa, jos kohta sisälsi vastakohdaksi myös kuulokyvyn alarajoja hipovia pianissimoita. Hidas osa puolestaan keinuili sulokkaan viehkeänä ja jätti teemansa soimaan kuulijan korvaan kuin minkäkin iskelmätakiaisen.
Kolmas osa kuohui ja kuhisi elämää imponoivasti, mutta vaikutti kokonaisuutena hieman sekavalta, hajanaiselta, melskeiseltäkin. Sen tulkintaa kannattaa kapellimestarin vielä mietiskellä ja kypsytellä.
Konsertin aloitti Mozartin vain 11-vuotiaana eli parhaimmassa vintiöiässä säveltämä F-duuri-sinfonia KV 43. Näppärästi sommitellussa kelpo sävellyksessä ovat säveltäjän tyylilliset ominaispiirteet jo selvästi oraalla.

Arto Sakari Korpinen


Tämän tiedoston teksti
copyright © 1996
Arto Sakari Korpinen
ASK

Päähakemisto Kritiikin valokeila 1996 - hakemisto Tietoja