Päähakemisto Kritiikin valokeila 1997 - hakemisto Tietoja

Arto Sakari Korpinen: Kritiikin valokeila 1997/14

Sävelmöykkyjen paiskomista

Hans-Ola Ericsson

Hans-Ola Ericssonin urkukonsertti 25. Lahden kansainvälisellä urkuviikolla Ristinkirkossa 29. heinäkuuta 1997

Uuden musiikin orkesteri UMO
Örjan Fahlström

  • Dror Feiler: osia teoksesta I sommersi e I salvati uruille ja ääninauhalle (1996)
  • Charles Tournemire: Fantasia symphonique op. 64
  • Stephen Ingham: Maroondah Merzbau uruille ja ääninauhalle (1993/96)
  • Örjan Fahlström: Konsertto uruille ja big bandille, Animations
Kaikkea sitä joutuu pahaa aavistamaton kuulija konsertissa kokemaan. Eräisiin nykysäveltäjiin on nimittäin iskenyt hillittömällä äänenvoimalla mässäilyn vihonviimeinen villitys, eivätkä he tunne fortissimoa hiljaisempia nyansseja.
Sitä vain istuu kiltisti penkissä voimatta sulkea korviaan, vaikka niitä raastetaan rutkasti ylimitoitetulla annoksella ilkeitä, vihlovia ääniä. Ja piinan vihdoin päättyessä aplodeerataan kohteliaasti, vaikka mieli tekisi heitellä tomaatteja.
Kyllähän Ristinkirkossakin on vuosien saatossa ehditty kuulla toinen toistaan mahtavampia sävelten vyörrytyksiä, mutta tuskin koskaan tällaista meteliä kuin nyt ruotsalaisen urkuprofessorin Hans-Ola Ericssonin konsertissa.
Ikäänkuin urkujen 52 äänikerrasta ei lähtisi tarpeeksi ääntä, piti illan kahdessa esityksessä olla mukana sähköiset pelit ja vehkeet: kaksi ämyriä urkujen kummallakin puolella tykittämässä ääninauhalta tulevaa möykkää. Ja kuten rokin maailmasta tiedämme, äänentoistolaitteiden säätönappuloilla on älytön taipumus liukuilla ylöspäin.
Niin paljon kuin asiantuntijat ovatkin viime aikoina julkisuudessa varoitelleet liiallisen äänenvoiman vaaroista, ei sanoma tunnu menevän perille edes säveltäjille, joiden jos keiden luulisi olevan asiasta kiinnostuneita. Ollaan pahasti hakoteillä, kun orkesterimuusikot - tiettävästi Lahdessakin - joutuvat käyttämään korvatulppia suojatakseen kuuloaan parantumattomilta vaurioilta.

  
Israelilaissyntyistä Dror Feileria on sanottu Ruotsin menestyksekkäimmäksi nykysäveltäjäksi. Hänen teoksestaan I sommersi e I salvati uruille ja ääninauhalle Hans-Ola Ericsson esitti kolme osaa.
Kun urkuosuus oli pääasiassa sävelmöykkyjen paiskomista ja nauhalta tulleet äänet synteettistä hälyä, oli lopputuloksena musiikin sijasta soniikkia - käyttääkseni Jouko Tolosen aikoinaan esittämää termiä. Luultavasti olisin kuitenkin kuunnellut teosta pahemmin ärtymättä ja pitänyt sitä jopa kiinnostavana, hauskanakin äänisommitelmana, jos äänen voimakkuus olisi pidetty säällisellä tasolla.
Australiassa asuvan brittisäveltäjän Stephen Inghamin teos Maroodah Merzbau, uruille ja ääninauhalle sekin, olisi sen sijaan ottanut aivoon jo itsessään, vaikka hurjat desibelit eivät olisi olleetkaan lisärasitteena. Minimalismin ja naivismin synteesi, yksinkertaisten sointusarjojen loputon jankuttaminen nauhalta kantautuvan rokkimaisen jytkeen yllä, ei todellakaan mieltä ylentänyt.
Onneksi Ericsson tarjosi korville lepotuokion soittamalla edellisten sävellysten välissä Charles Tournemiren (1870-1939) teoksen Fantasia symphonique. Kuivahkoa alkua seuranneen koraalimaisen jakson sontukulut tenhosivat, ja loppupuoli piti mielenkiinnon yllä. Rapsodiselta vaikuttaneen teoksen "sinfonisuus" ei minulle kylläkään valjennut.

  
On jo aika sanoa, että Hans-Ola Ericssonin antaumuksellisessa ja intomielisessä musisoinnissa ei sinällään ollut moittimista. Kautta illan hänen otteitaan leimasivat suvereenin mestarin taiturilliset otteet.
Konsertin toisen puoliskon täytti Örjan Fahlströmin konsertto uruille ja big bandille, lisänimeltään Animations. Sen Ericsson soitti Uuden musiikin orkesterin eli UMO:n kanssa säveltäjän itsensä johtaessa.
Vaikka Fahlström mielenkiintoisessa teoksessaan päästikin urkujen ja UMO:n pellit useasti auki, vaikutelma oli aivan siedettävä alkuillan sähköiseen tykitykseen verrattuna. Vain rumpujen jytke tuntui toisinaan yliampuvalta ja pitkitetyltä. Sähköbasson raskasliikeinen möyrinä sai kylläkin ajattelemaan kaiholla perinteellisten big bandien kimmoisasti rytmittävää kontrabassoa.
Konserton kokonaisuus viisine osineen jäi melko hajanaiseksi, mutta siitä erottui niin monia hienosti toteutettuja yksityiskohtia, että yleisvaikutelma nousi selvästi positiivisen puolelle.

Arto Sakari Korpinen

Tämän tiedoston teksti
copyright © 1997
Arto Sakari Korpinen

ASK

Päähakemisto Kritiikin valokeila 1997 - hakemisto Tietoja