Elisabeth Batiashvili

Arto Sakari Korpinen: Kritiikin valokeila 1999/9

Nuori viulisti ylitti odotukset
Lahden kaupunginorkesterin sinfoniakonsertti
Ristinkirkossa 6.5.1999
Osmo Vänskä
Elisabeth Batiashvili, viulu

Béla Bartók: Viulukonsertto nro 2
Anton Bruckner: Sinfonia nro 2, Romanttinen

atkeamattomana nauhana jatkuvat hienot solistivierailut Lahden kaupunginorkesterin konserteissa: viime viikolla David Golubin mestarillista Beethovenia ja nyt Elisabeth Batiashvilin häikäisevää Bartókia.
Täytyy tunnustaa, että suhtauduin etukäteen hieman epäillen Batiashvilin mahdollisuuksiin suoriutua täysipainoisesti Béla Bartókin toisesta viulukonsertosta, vaikka tiesinkin hänen poikkeukselliset lahjansa ja taitonsa.
Kuinka nuori, vasta kolmannen vuosikymmenensä kynnykselle ehtinyt neitokainen voisi mitenkään vastata maskuliinista voimaa uhkuvan teoksen valtaviin tulkinnallisiin ja teknisiin haasteisiin?
Mutta kaikki epäilyt pyyhkiytyivät oitis mielestä, kun viulu aloitti laulunsa. Miten määrätietoisina ja varmaotteisina soivatkaan jo ensi repliikit, täynnä verevää hehkua ja sävähdyttävää jännitettä. Hetkessä oli täysin selvää, että saataisiin nauttia huipputason tulkinnasta.

   Eikä Elisabeth Batiashvilin (kuva) intensiivinen ote herpaantunut pitkän ja raskaan konserton monipolvisissa vaiheissa. Tulkinnan jännite säilyi viimeiseen tahtiin asti.
Arkailematta ja voitokkaasti viulisti kävi käsiksi musiikin voimajaksoihin. Mieleen jäivät esimerkiksi se hurja sävelellinen puhuri, jonka hän nostatti taiturillisesti suihkivalla jousellaan, ja mykistävän upeasti soitettu laaja kadenssi.
Bartókia on joskus moitittu säveltäjänä älyköksi, jonka musiikista puuttuu aito tunne. Tämän väitteen aiheettomuutta todistavat osaltaan viulukonserton hellyyttä ja lämpöä henkivät jaksot, jotka Batiashvili soitti lumoavan herkästi.
Viulun erittäin kaunis, vivahteikas ja täyteläinen sointi tuotti niin suurta mielihyvää, että tekisi mieli puhua Batiashvili-soundista. Ja mikä ihastuttavinta sointi säilytti rajuimmissakin riuhtaisuissa jaloutensa.

   Batiashvilia kuunnellessa palautui mieleen toinen mainio georgialaisviulisti, Lahdessakin usein vieraillut Liana Isakadze. Ja luonnollisesti tuli miettineeksi heidän taiteilijanprofiiliensa yhtäläisyyksiä ja eroja.
Yhteisiä piirteitä ovat säkenöivä musikaalisuus, väkevä tulkintatahto ja täydellinen, etelämaisen tunteen kyllästämä eläytyminen musiikkiin. Sekä kaiken tämän pohjana tietenkin ilmiömäinen tekninen taituruus.
Tulkitsijana Isakadze taitaa kuitenkin olla temperamentikkaampi, väliin jopa pippurinen, oikukaskin. Persoonallista väritystä ei toki puutu Batiashvilinkaan soitosta, mutta hän suhtautuu nuottikuvaan kunnioittavammin. Kiihkeimmässäkin menossa Bartókin sävelelliset ajatukset säilyttivät selkeytensä ja - jos sanonta tässä yhteydessä sallitaan - klassisen muotopuhtautensa.

   Osmo Vänskän ja LKO:n merkittävässä Bruckner-sarjassa oli nyt vuorossa neljäs sinfonia - jolla on kummastuttava lisänimi Romanttinen, ikäänkuin Brucknerin muut sinfoniat eivät olisi yhtä romanttisia.
Ollakseen selvillä Anton Brucknerin sinfonioitten eri versioista ja laitoksista sekä niitten välisistä eroista täytyisi olla säveltäjän harras ihailija ja musiikintutkija. Neljännestä sinfoniastakin on olemassa säveltäjän neljän oman version ohella ainakin Robert Haasin ja Leopold Nowakin toimittamat laitokset. Sekasotkua selvittelee Kai Lindberg käsiohjelmassa varsin ansiokkaasti.
Viime vuosikymmeninä on käsittääkseni soitettu eniten Haasin tai Nowakin laitosta. Tavoilleen uskollisena Osmo Vänskä (kuva) on kuitenkin kääntänyt katseensa aidoille lähteille ja valinnut säveltäjän oman lopullisen version vuodelta 1889.
Taisi olla Robert Schumann, joka puhui Schubertin C-duuri-sinfonian "taivaallisesta pituudesta". Sama luonnehdinta sopii mainiosti Brucknerin kaikkiin sinfonioihin; neljäs kestää lähemmäs 70 minuuttia.
Vannoutuneen bruckneriaanin näkemyksellisin ottein Vänskä rakensi tästä sävelten kolossista erittäin ehyen ja vaikuttavan kokonaisuuden, jossa myös yksityiskohdat toteutuivat niin henkevinä, että kuulijan mielenkiinto säilyi herpaantumattomana loppuun asti.
Hitaassa osassa, jota voisi pitää sinfonian ytimenä, huokui alttoviulujen soittama teema satuttavasti ylimaallista kauneuttaan leijaillessaan aineettomana sävelten avaruudessa - mainitakseni vain yhden ainoan esityksen lukemattomista hurmaavista käänteistä.