Tapiola Sinfoniettan sinfoniakonsertti
Tuomas Ollila, kapellimestari
Lahden konserttitalossa 7.10.1999
Jean-Jacques Kantorow, viulu
uringonnousun maahan lentänyttä Lahden kaupunginorkesteria tuurasi viime torstain konsertissa Espoon kaupungin maineikas Tapiola Sinfonietta -orkesteri. Mukana olivat soittajiston molemmat nykyiset taiteelliset johtajat, Tuomas Ollila kapellimestarina ja Jean-Jacques Kantorow viulusolistina.
(Japanin kiertueellaan 5.10. - 18.10.1999 Sinfonia Lahti soitti muun muassa kaikki Sibeliuksen sinfoniat Tokiossa Osmo Vänskän johdolla.)
Pahemmin ei olisi voinut lyödä kirvestään kiveen. Orkesteri, johon tällä hetkellä kuuluu 37 soittajaa, on korkealle kansainväliselle tasolle yltämällä voittanut itselleen pysyvän ja arvostetun aseman maamme musiikkielämässä.
Itse asiassa on olemassa paljon musiikkia, joka soveltuu erinomaisesti juuri tämän kokoisen orkesterin soitettavaksi aina wieniläisklassikkojen sinfonioista lähtien. Merkittävintä on kuitenkin se, että Tapiola Sinfoniettan ansiosta ovat päässeet esille monet hienot teokset, jotka muuten olisivat pudonneet onnettomasti sinfonia- ja kamariorkesteitten vakio-ohjelmistojen väliin. Tietenkin myös kamariorkesterille sävelletty musiikki kuuluu tapiolalaisten keskeiseen ohjelmistoon.
Nuorten lahjakkaitten muusikoitten säihkyvä taituruus ja yhteissoiton hioutuneisuus ovat Tapiola Sinfoniettan leimallisimpia piirteitä. Häikäisevimmillään nämä tulivat esille Sergei Prokofjevin Klassisen sinfonian finaalin huikean vauhdikkaassa, kipunoivassa menossa. Ei ihme, että bravo-huutojen täyttämä suosion pauhu laantui vasta, kun orkesteri spurttasi sähäkkäästi uusintakierrokselle.
Varsin hyvin Tuomas Ollila onnistui myös sinfonian nopean ensiosan sähköistäjänä. Gavottikin sujui onnistuneesti, mutta larghetto-osan laulavassa teemassa ei tavoitettu kaikkia mahdollisuuksia herkillä sävytyksillä ja ilmeillä herkutteluun.
Maurice Ravelin Couperinin muistolle -sarjaa kuunnellessa joutui kummastelemaan, miksi soitanto ei kaikesta tarmokkuudestaan ja eloisuudestaan huolimatta ottanut valtaansa. Nähdäkseni tämä johtui kapellimestarin liian suoraviivaisesta ja vivahteettomasta otteesta, joka ilmeni muun muassa voimanvaihteluitten vähäisyytenä: enimmäkseen pysyteltiin forten ja mezzoforten välimaastossa, eikä todella herkkiä pianissimoita juuri kuultu.
Tulkinnan pyrkimys tehokkuuteen ja iskevyyteen sopi hyvin rigaudoniin ja miksei preludiinkin, mutta sarjan muut osat forlane ja menuetti kaipailivat sitäkin enemmän säveliinsä ranskalaista henkevyyttä ja hienostuneisuutta. Kunnon viimeistelyä vaille jäänyt soinnillinen balanssi ontui pahimmin, kun fagotti peitti koko jousiston tuuttailevalla säestyskuviollaan.
Tanskalaisen Vagn Holmboen orkesteripreludi Tyynelle merelle (To the Calm Sea) vuodelta 1991 ei jaksanut innostaa. Vaikka yksi selvä huippukohta olikin havaittavissa, vaikutti musiikki jokseenkin tasailmeiseltä ja yhdentekevältä sävelten pulputtelulta. Johtuiko tämä sävellyksestä itsestään vai tulkinnan yksioikoisuudesta, ei yhdellä kuulemisella selvinnyt. Epäilen molempia.
Kieltämättä ensimmäiset jousenvedot hämmensivät. Alun ihana teema, jonka on tottunut kuulemaan lempeän sulokkaana ja linjakkaana lauluna, piirtyikin oudon oikukkaana. Ja jatkossa solistin soitto muuttui yhä temperamentikkaammaksi, suihkivammaksi ja tulisemmaksi.
Mutta vilkaisu käsiohjelmaan riitti osoittamaan, ettei Kantorow sittenkään ollut livennyt harhapoluille. Säveltäjä on liittänyt tempomerkintään allegro lisäohjeen molto appassionato, hyvin intohimoisesti. Ja sitä Kantorowin säkenöivä ja verevä tulkinta totta totisesti oli.
Ihastuttavan herkästi tulkitsemansa keskiosan jälkeen viulisti heittäytyi finaalin kipunoivan vauhdikkaaseen sävelten leikkiin säveltäjän ohjetta noudattaen: molto vivo, hyvin eloisasti. Eikä yleisön riemulla ollut rajaa!
Kuva Lahden kaupunginorkesterin aineistosta