|
|
Wolfgang Amadeus Mozart:
Finlandia Records 4509-99953-2
- Pianosonaatti G-duuri KV 283
- Pianosonaatti A-duuri KV 331
- Pianosonaatti B-duuri KV 570
Finlandia Records 4509-99954-2
- Pianosonaatti Es-duuri KV 282
- Pianosonaatti C-duuri KV 330
- Pianosonaatti B-duuri KV 333
Tuija Hakkila, fortepiano
Tuija Hakkilan soittamina Wolfgang Amadeus Mozartin pianosonaatit kuulostavat mitä todennäköisimmin juuri siltä kuin aikoinaan säveltäjän omissa korvissa. Hakkilan käyttämä uudehko fortepiano on nimittäin tarkka kopio Anton Walterin 1780-luvulla rakentamasta ja Mozartin omistamasta konserttisoittimesta, joka on nykyään näytteillä säveltäjän synnyintalossa Salzbugissa.
Modernin konserttiflyygelin kultivoituneeseen ja täyteläiseen sointiin tottuneesta fortepianon ääni kuulostaa aluksi jotenkin alkeelliselta: ehkä kovalta ja terävältä, epäpuhtaaltakin. Mutta eipä aikaakaan, kun siihen jo tottuu ja havaitsee ihastuksekseen musiikissa sellaista maanläheistä ilmeikkyyttä ja sävykkyyttä, jota korkeammissa sfääreissä liikkuva flyygeli ei pysty välittämään.
Teknisesti Hakkilan soitto on taiturillista, erittäin selkeätä ja viimeisteltyä, tulkinta puolestaan aina elävää ja ilmeikästä, useimmiten myös luontevaa. Rytmiä hän käsittelee yleensä mainion kimmoisasti ja joustavasti. Niinpä esityksistä jää kerrassaan myönteinen kokonaisvaikutelma, vaikka olisikin eräitten yksityiskohtien toteutuksesta eri mieltä.
A-duuri-sonaatti alkaa poikkeuksellisesti muunnelmasarjalla. Viehkeää teemaa esitellessään pianisti mielestäni tekee sille väkivaltaa liioilla aksenteillaan. Varsinaisten muunnelmien herkullinen tulkinta ei sen sijaan anna aihetta nokan koputuksille.
Toinen osa vaikuttaa turhan kiireiseltä, menuetille olisi voinut antaa enemmän aikaa hengittää vapaasti ja avarasti. A-duuri-sonaattiin kätkeytyy Mozartin ehkä kuuluisin kappale. Kolmas osa Alla turca on Turkkilaisena marssina paremmin tunnettu toivekonserttien kestosuosikki. Tuija Hakkila soittaa sen perin nautittavasti, sävelet sykkivät pirteän hyväntuulisesti.
Es-duuri-sonaatin alkava Adagio-osa ei hengitä kaikin kohdin erityisen syvästi, mutta Tuija Hakkilan tulkinta valloittaa silti luonteikkuudellaan ja vahvasti karakterisoivalla näkemyksellisyydellään. Antaessaan tapansa mukaisesti osan kertauksille uutta ihastuttavaa ilmettä muuntelemalla ja elävöittämällä säveliä yllättävillä koristekuvioilla, hän noudattanee varsin aidosti Mozartin aikaista käytäntöä.
Hakkilan tapaan tulkita menuettia en saanut oikein makua tämänkään sonaatin menuetissa: sävelten oikukkaat pyrähdykset hävittivät säveliltä siron ja sulavan hovitanssin luonteen.
Mutta Allegro-finaali puolestaan vipeltää juuri sopivan vauhdikkaasti temmatakseen kuulijan vastustamattomasti mukaansa.
Vaikuttaa siltä, että B-duuri-sonaatti KV 333 on äänitetty hieman eri tavalla kuin sarjan kolmannen ja neljännen levyn muut sonaatit. Kaikuisampi sointikuva kuulostaa valitettavasti aavistuksen verran suttuiselta etenkin musiikin voimakkaimmissa ja nopeimmin etenevissä kohdissa.
Arto Sakari Korpinen
 |
|
|