|
Arto Sakari Korpinen: Äänilevyjä puntarissa 39
|
Hurjuus oleellista Sibeliuksen kuutosessa
Lahden kaupunginorkesteri
Bis CD-864
|
Sarjan neljäs ja viimeinen levy, joka sisältää kuudennen ja seitsemännen sinfonian sekä sinfonisen runon Tapiola, kruunaa kokonaisuuden upeasti. Huoletta voikin jo julistaa, että orkesteri on selviytynyt loistavasti tulikokeestaan.
Edellisiä levyjä arvioidessaan eri maitten kultakorvat ovat asettaneet Osmo Vänskän (kuva) ja Lahden sinfonikot armottomaan vertailuun maailman valioitten kanssa ja päätyneet hyvin myönteisiin, monet jopa ylistäviin lausuntoihin. Eikä ole pienintäkään syytä epäillä, että viimeinen levy olisi poikkeus.
Yhtään kielteistä kritiikkiä ei ole osunut silmiini, jos kohta tulkinnan yksityiskohdista onkin toisinaan oltu eri mieltä. Ymmärrettävästi kaikki eivät ole oikopäätä sulattaneet Osmo Vänskän "uskonpuhdistusta", ajatusluutumia tuulettavaa rehellistä pyrkimystä säveltäjän alkuperäisten aivoitusten mahdollisimman uskolliseen toteuttamiseen. Mutta LKO:n, "Pohjolan unelmatiimin", soittoa sinänsä on yksinomaan hämmästelty ja ihailtu.
Tämän finaalin esitysnopeutta - tempomerkintänä on allegro molto eli hyvin nopeasti - käsittelee kapellimestari Jussi Jalas kiinnostavasti kirjassaan Kirjoituksia Sibeliuksen sinfonioista (Fazer Musiikki Oy 1988). Jalas on kuunnellut kuudennen sinfonian ensimmäistä levytystä vuodelta 1934. Aiheellisesti hän kehuu Georg Schnéevoigtia suureksi puikkovirtuoosiksi sekä ihailee silloisen Helsingin kaupunginorkesterin taituruutta ja täsmällisyyttä. Mutta sitten tulee satikutia: "Mutta jotkut sinfonian tempot tällä levyllä saattavat olla jopa kaksi kertaa liian nopeita. Eniten tässä on sääli finaalia, jonka ylevä kauneus täysin peittyy vauhdin pyörteisiin." Schnéevoigt selvittää finaalin 9 minuutissa ja 17 sekunnissa. Mitähän Jalas tuumaisi Vänskästä, joka on vielä minuuttia nopeampi? Jalas perustelee näkemystään hieman kummallisesti ja hämärästi: "Finaalin allegro moltosta on oudon vaikeaa tietää, että säveltäjä tarkoittaa "ei nopeasti, vaan rauhallisen runollisesti". Sivulla 82 merkinnästä allegro assai hän on pyyhkinyt toisen (?) assai-sanan pois, joten sekään ei tarkoita nopeaa tempoa." Minusta on viisaampaa Vänskän tavoin luottaa alkuperäiseen esitysohjeeseen kuin noudatella säveltäjän myöhäisempiä lausumia, jotka saattavat olla hyväntahtoisia myönnytyksiä kapellimestareitten näkemyksille. Sibelius toki tiesi sinfoniaa säveltäessään, mitä tarkoitti ja kirjoitti.
Myöhemmin hän vahvisti tämän näkemyksensä kapellimestari Simon Parmetille toteamalla, että "hurjuus ja kiihko on siinä täysin oleellista, mutta sitä kannattavat pohjavirrat syvällä musiikin pinnan alla." Loppulause lienee myönnytystä Parmetin vähemmän onnistuneelle idealle nimetä kuudes sinfonia yhdeksi Sibeliuksen "Hiljaisista sinfonioista". (Parmet: Sibeliuksen sinfoniat, Otava 1955). Kaiken kaikkiaan Vänskä on oikeilla jäljillä. Hitaasti esitettynä kuutosen finaali helposti hajoaa, mutta nyt se hahmottuu kuulijan tajuntaan jäntevän ehyenä ja sävähdyttävän sähköisenä kokonaisuutena. Seitsemättä sinfoniaa ja Tapiolaa pitävät monet Sibeliuksen nerokkaimpina luomuksina. Niiden mestarillinen, näkemyksellinen tulkinta tällä levyllä voi ymmärtääkseni herättää yksinomaan suurta ihastusta. Soiton hehkuva sisäinen intensiteetti ja täydellisyttä hipova ulkoinen toteutus ottavat kuulijan vastustamattomasti valtaansa - ja riisuvat kriitikon aseista!
|
Tämän tiedoston teksti
copyright © 1998
Arto Sakari Korpinen
|