Arto Sakari Korpinen: Äänilevyjä puntarissa 42 - Ahon sinfoniat 2 ja 7, LKO, Vänskä

Arto Sakari Korpinen: Äänilevyjä puntarissa 42

Kihelmöivää kuhinaa
Kalevi Aho:

Sinfonia nro 2
Sinfonia nro 7, Hyönteissinfonia
Lahden kaupunginorkesteri
Osmo Vänskä
Bis CD-936

Haltioituneena olen kuunnellut Lahden sinfonikkojen tuoreinta, täydellisyyttä hipovaa Aho-levyä. Niin fantastisen upeata on Hyöteissinfonian musiikki, niin häikäisevän loistokasta orkesterin soitto, että on vaikeata uskoa korviaan. Tekisi mieli puhua sensaatiosta.
Tuotteliaassa pajassaan toinen toistaan hienompia levyjä takoneet Osmo Vänskä (kuva) ja LKO ovat jälleen kerran ylittäneet entiset saavutuksensa. Näin sävähdyttävän ilmaisuvoimaisia uuden musiikin taltiointeja ei saa joka päivä kuullakseen. Olisikin melkoinen ihme, jos maailman kriitikot eivät suitsuttaisi sille ylistystään. Tuskinpa levy jää vaille palkintosadettakaan.
Lahden kaupunginorkesterin säihkyvä ja huippuunsa hiottu soittotyyli tällä levyllä tuo etsimättä mieleen Fritz Reinerin johtamat Chicagon sinfonikot neljän vuosikymmenen takaa legendaarisine levytyksineen, miksei myös George Szellin ja Clevelandin orkesterin kultakauden 1960-luvulla.
Sävelellisten ajatusten muodonta on erittäin osuvaa ja ilmeikästä, rytminkäyttö elävää ja iskevää, sointi vivahteikasta ja huolella tasapainoitettua. Näkemyksellinen, sähköisyyttään kihelmöivä tulkinta ei kerta kaikkiaan jätä toiveille sijaa, sitä vain kuuntelee mykistyneenä ja hurmaantuneena.
Jälleen kerran Bis on saanut aikaan levyn, joka on teknisestikin huipputasoa. Loistava äänitys tuo erinomaisesti esille orkesterin soinnilliset hienoudet herkän kuiskivista sävyistä huumaaviin voimatehoihin. Äänikuva ihastuttaa avaruudellaan, syvyydellään ja tasapainoisuudellaan. Kultakorvien kelpaa tällä levyllä kokeilla ja demonstroida äänentoistolaitteittensa suorituskykyä.

Toistuvan kuuntelun myötä paljastuu satiirin säilää hulvattomasti välkyttelevän Hyönteissinfonian nerokkuus. Käy yhä selvemmäksi, että kysymyksessä on yksi vuosisatamme musiikin mielikuvitusrikkaimpia ja alkuvoimaisimpia mestariteoksia, jonka rinnastaminen esimerkiksi Stravinskin Kevätuhriin tai Hindemithin Weber-metamorfooseihin vaikuttaa ehkä rohkealta, mutta ei silti ole perusteetonta.
Kalevi Ahon sinfonioista tämä seitsemäs pohjautuu hänen omaan yhteiskuntakriittiseen oopperaansa Hyönteiselämää, joka puolestaan on saanut aiheensa Josef ja Karel Capekin näytelmästä. Ja mitäpä tässä sanojaan sorvailemaan, kun kerran säveltäjä - joka tunnetaan myös mainiona sanankäyttäjänä - on itse tiivistänyt teoksen ideat pähkinänkuoreen:
"Seitsemäs sinfonia on satiirinen musiikillinen kuva lokeroituneesta, näennäisyyksiin pakenevasta yhteiskunnastamme - teos pyrkii peilaamaan nykyhetkeä toisaalta koomisesti liioitellen ja vääristäen, mutta samalla sanoen siitä jotakin olennaista. Musiikki on koko ajan eksyksissä; uusi osa alkaa aina uusista lähtökohdista."
"Samalla herää kysymys: missä kaikista esitellyistä tyyleistä tai lähtökohdista on ehkä tulevaisuus, vai onko missään? Satiiri ja komiikka vaihtuvat lopulta tragiikaksi - lopun herkkyyteen ja kauneuteen yhdistyy myös syviä yksinäisyyden ja yhteydettömyyden tuntoja"
Se, että Aho sanoo musiikin olevan koko ajan eksyksissä, ei toki merkitse sitä, että hän itse olisi sävellystyössään livennyt harhapoluille. Erilaisten sävellystyylien taiturillisena hallitsijana hän on tarkoin tiennyt, mitä tahtoo ja tekee.
Ehkä mestarillisinta on se suvereeni tapa, jolla säveltäjä on pitänyt kokonaisuuden ehyesti koossa poukkoillessaan tyyleistä toiseen. Kirjavasta tilkkutäkistä ei ole tietoakaan, sillä sävelkieli hohkaa alati hänen omaa vahvaa persoonallisuuttaan.
Kukkuramitoin soittimellista ilotulitusta sisältävää teosta voisi myös luonnehtia orkesterikonsertoksi. Se on vaativa haaste jokaiselle orkesterin jäsenelle, mutta erityisesti puhaltajille.

On vaikeata sanoa, mikä ohjelmallisen sinfonian kuudesta osasta miellyttäisi eniten, sillä niistä jokainen kasvaa aihettaan tenhoisasti kuvailevaksi fantasiaksi.
Helpoimmin ehkä avautuu toinen osa, jossa perhoset liihottelevat foxtrotin ja tangon tahdissa. Sävelten painotukset ja rytmien joustot toteutuvat Osmo Vänskän tahtipuikon alla erittäin herkullisina. Maatajärisyttävien orkesteritehojen ystävää innostanee kuitenkin eniten muurahaisten työmusiikki ja sotamarssit - jotka voivat kerrostalossa järkyttää naapurisopua.
Hyöteissinfoniasta on itse asiassa olemassa jo toinenkin levytys (Ondine). Max Pommerin ja Leipzigin radion sinfoniaorkesterin taltiointia vuodelta 1991 ei voi sanoa huonoksi, mutta vertailussa se kalpenee auttamattomasti. Niin tulkinta kuin sointikuvakin vaikuttavat uuden levyn rinnalla tasapaksuilta, samean arkisilta. Vasta Lahden sinfonikot tekevät teokselle täyttä oikeutta.
Ahon 21-vuotiaana säveltämä toinen sinfonia on myös hieno sävellys, vaikka jääkin levyllä väkisin Hyönteissinfonian varjoon. Kolmoisfuugaksi rakennettu tiivis sävelpakkaus on paitsi mahtava näyttö nuoren säveltäjän sävellysteknisestä taidokkuudesta myös elävää, syvällistä ja puhuttelevaa musiikkia - mitä ei voi sanoa läheskään kaikista maailman fuugista. Shostakovitshilta saadut ilmiselvät vaikutteet eivät juurikaan häiritse, kun omaperäistäkin sanottavaa riittää kosolti.