Korpinen: Äänilevyjä puntarissa 44 - Sibeliusta uruilla, Kalevi Kiviniemi

Arto Sakari Korpinen: Äänilevyjä puntarissa 44

Sibeliusta uruilla
Kalevi Kiviniemi
Lapuan tuomiokirkon urut
ArtInn Records ARTINNCD-102

rkutaiteilija Kalevi Kiviniemi on omistanut tuoreen levynsä kokonaisuudessaan Jean Sibeliuksen sävellyksille. Jalona tarkoituksena on tukea levyn tuotolla urkujen hankintaa pian valmistuvaan Sibeliustaloon.
Esitykset on taltioitu Lapuan tuomiokirkossa Suomen suurimmilla uruilla, joissa on 85 äänikertaa ja 6666 pilliä. Vuonna 1938 valmistuneet ja 1988 restauroidut romanttiset urut luontuvatkin mitä mainioimmin Sibeliuksen musiikin tulkintaan.
Sibeliukselta tunnetaan yleisesti vain kaksi urkusävellystä: Intrada ja Surusoitto op. 111. Luonnollisesti ne ovat molemmat mukana levyllä, muut teokset ovat alkujaan orkesteri- tai pianosävellyksiä.
Intrada on sävelletty juhlistamaan 1925 tapahtunutta Ruotsin kuningasparin Suomen-vierailua: kuningas Kustaa V ja kuningatar Viktoria saivat kuulla sen vierailuohjelmaan sisältyneen jumalanpalveluksen alkusoittona. Ylväällä tulkinnallaan Kalevi Kiviniemi osoittaa, ettei sävellyksen teemaa ole suotta luonnehdittu "kuninkaalliseksi".
Surusoiton Sibelius sävelsi 1931 hyvän ystävänsä Akseli Gallen-Kallelan muistolle. Sävelet, jotka eivät kuulu Sibeliuksen helpoimmin avautuviin, huokuvat Kiviniemen käsissä pikemminkin valoisaa toivoa ja lohtua kuin synkkää murhemieltä.

   Sävelrunon Finlandia Kalevi Kiviniemi levytti Lapuan uruilla ensimmäisen kerran jo kymmenisen vuotta sitten. Tulkinta ei ole oleellisesti muuttunut, kestokin on lyhentynyt vain kolme sekuntia. Mutta soitto on selvästi hioutunut, yksityiskohdat tarkentuneet ja kokonaisuus hahmottunut ehyemmäksi.
Kyllähän Valse tristen alkuperäinen orkesteriasu on voittamaton kuiskaavassa herkkyydessään. Mutta yllättävän hyvin toteutuu uruillakin sekä sävelten satuttava surumieli että lopun sävähdyttävät sointuryöpyt. Tärkeät vasta- ja väliäänet jäävät kuitenkin paikoin lähes kuulumattomiksi. Huomattavasti paremmin onnistuu tässä suhteessa esimerkiksi pianisti Ralf Gothoni levyllään.
Andante festivon sävelet henkivät aitosuomalaista, jäyhää juhlavuuttaan, kunnes Kiviniemi (kuva) nostaa ne urkujen ärjyvin soinnein paatokselliseen voimaan. Hartaaseen julistavuuteen kohoaa myös vapaamuurareitten rituaalimusiikiksi sävelletty Salem, joka on alunperin kirjoitettu miesäänille, pianolle ja urkuharmonille.
"Minä menen Kämppiin takaisin" -musette Kuningas Kristian II sarjasta leikittelee hyväntuulisen kepeästi — kappale on kuin luotu uruille. Saman sarjan satuttavan elegian urkuri tulkitsee koruttoman henkevästi.

   Loput levyn sävellyksistä ovat pieniä pianokappaleita, jotka sopivat uruille odottamattoman hyvin ilman sen kummempia sovittelemisia. Eloisasti rientävää poloneesia seuraa hellyyttä ja lämpöä säteilevä berceuse, kehtolaulu. Andantinosta piirtyy viehkeä sävelkuva kuulaine sointuväreineen.
Nokturnia kuulee erittäin harvoin, jos koskaan. Kirjassaan Sibeliuksen pianoteokset säveltäjän kehityslinjan kuvastajina (Otava 1960) Erik Tawaststjerna lukeekin sen niihin opuksen 24 kappaleisiin, joissa "pyrkimys taiturimaiseen soittimen käyttöön korostuu, vieläpä onnettomalla tavalla". Hänen mielestään "teemassa on eräitä tavanomaisia käänteitä...säestävät synkopoidut neljäsosat tekevät banaalin vaikutuksen."
Taitaakin sopia nokturni paremmin uruille kuin pianolle. Ainakin se tekee Kiviniemen taidokkaissa käsissä varsin tenhoisan vaikutuksen.

   Niin mestarillista ja näkemyksellistä kuin urkurin soitto tällä levyllä pääasiassa onkin, erehtyy hän kahdessa tapauksessa vääristämään omavaltaisesti musiikin luonnetta.
Vaikka säveltäjä on merkinnyt a-molli-etydin esitysohjeeksi leggiero (kevyesti ja ilmavasti) sekä voimakkuudeksi piano (hiljaa), kappale etenee vauhdilla, voimalla ja ryminällä kuin sirkuspolkka ikään.
E-duuri-valssin tempomerkintä vivace (eloisasti) ei toki tarkoita samaa kuin presto (nopeasti). Näin tohisevassa menossa kappaletta ei enää tunnista valssiksi ja jäävät sitä paitsi muutamat kahdeksasosa-nuotit soittamatta.
Kappaleen ja samalla koko levyn päättävä loppuryöpsähdys kuulostaa kyllä komealta, se on pakko myöntää.