ianisti Olli Mustonen on sekoitellut Bachin ja Shostakovitshin sävellyksistä mieleisiään kimaroita. Muutama vuosi sitten ilmestynyt ensimmäinen kahden levyn kansio sisälsi kummaltakin säveltäjältä 12 preludia ja fuugaa kuten myös nyt ilmestynyt toinen kansio. Yhdessä ne sisältävät Bachin Das wohltemperierte Klavierin ensimmäisen kirjan sekä Shostakovitshin opuksen 87 preludit ja fuugat kokonaisuudessaan.
 
Mustonen perustelee sekoituksiaan muun muassa sillä, että "nämä kaksi sävellajispiraalia (?) tuntuvat ihmeellisesti täydentävän toisiaan" ja että "kahden eri säveltäjän teokset käyvät rikasta vuoropuhelua". Hienolta kuulostaa, mutta rohkenen silti epäillä, ettei hänen lukujen logiikkaan ja symboliikkaan pohjautuvilla ideoillaan ole juurikaan merkitystä tavalliselle kuulijalle. Eiköhän olisi sittenkin ollut parempi julkaista kummankin säveltäjän sävellykset omana ehyenä kokonaisuutenaan tavalliseen tapaan.
 
Usein tuulispäänä kiitävissä nopeissa kappaleissa Mustosen ilmiömäinen taituruus pääsee sävähdyttävästi oikeuksiinsa: sävelten kuviot piirtyvät kirkkaan selkeinä huikeimmassakin menossa. Ei liioin voi olla ihailematta sitä taitavuutta, jolla hän poimii teemoja esille moniäänisestä sävelkudoksesta.
 
Mutta hitaissa kappaleissa hänen oikukas ja äkkinäinen tapansa käsitellä tempoa ja voimanvaihteluja aiheuttaa tulkintaan levotonta nykivyyttä ja lyhyjänneitteisyyttä. Myös sävelten painottelu on usein yliampuvaa. Niinpä soitto käy suorastaan hermoille: ei ole tietoakaan siitä ylimaallisen rauhan ja autuaan hyvänolon tunteesta, jota Bachin musiikin kuuntelija on tottunut kokemaan.
 
Omapäisenä Bachin tulkkina Mustonen päihittää itsensä Glenn Gouldinkin. Mutta annetaanpa vuosien vieriä ja ajatusten seestyä. Yhtenä kauniina päivänä Mustonen vielä levyttää nämä preludit ja fuugat uudelleen. Sanokaa minun sanoneen!