oni musiikinhistoriaa opiskellut muistaa varmasti lukeneensa Mannheimin orkesterista, joka 1700-luvulla ihastutti ja ihmetytti musiikkimaailmaa poikkeuksellisella taituruudellaan ja ennenkuulemattomilla tehokeinoillaan.
 
Mutta muistaako kukaan kuulleensa Mannheimin raketista? En minä ainakaan. Enkä löytänyt mainintaa yhdestäkään hyllyssäni olevasta kirjasta.
 
Sanonta lieneekin jenkkien keksintöä, sillä amerikkalainen säveltäjä John Corigliano (s.1938) kertoo oppineensa sen jo korkeakoulun keltanokkana. Sillä tarkoitetaan mannheimilaisten kuuluisinta tehokeinoa: sävelet kasvattavat vähä vähältä voimaansa pianissimosta fortissimoon ja kipuavat samalla huimiin korkeuksiin kuin — raketti!
 
Saatuaan nykyiseltä Mannheimin kansallisteatterin orkesterilta sävellystilauksen  Corigliano päätti pukea säveliin raketin synnyttämät kuvitelmat, joihin punoutui veijariparoni Münchhausen avaruusseikkailuineen.
 
Tuloksena on hykerryttävän hauska, vallattoman kujeellinen orkesterischerzo Richard Straussin Till Eulenspiegelin tapaan.
 
Aivan toista maata on Coriglianon pelkille jousille kirjoittama vakavailmeinen ja syvällinen toinen sinfonia, joka toi hänelle vuonna 2001 arvostetun Pulitzer-palkinnon.
 
Helsinkiläisjouset yltävät John Storgårdsin johdolla vaikuttavaan, vangitsevaan tulkintaan. Soinnin asteikko yltää eteerisestä hauraudesta huumaavaan intensiivisyyteen.
 
Ondine terävöittää jälleen profiiliaan kansainvälisenä levy-yhtiönä, ainoana varjopuolena se, että suomi loistaa kansivihossa poissaolollaan.