amille Saint-Saensin harvoin soitetut urkusävellykset eivät ihmeemmin sytytä, niin omistautuneesti, sujuvasti ja herkästi kuin lahtelainen urkutaiteilija Jan Lehtola niiden parissa musisoikin. Vaikka Saint-Saens oli itse urkuri, jopa yksi aikansa merkittävimpiä, on hän säästänyt nerokkaimmat oivalluksensa muihin yhteyksiin.
 
Levyn yleisvaikutelmaksi muodostuu sävelten eräänlainen valuvuus. Musiikki, joka turhan usein soljuilee ryhdittömänä ja päämäärättömänä, kaipaa lisää luonnetta, ilmettä ja särmää. Mutta niin sovinnaista kuin sävelellinen sommittelu onkin, ei sen taidokkuutta ja aistikkuutta sovi kieltää.
 
Itse asiassa sama vahvan persoonallisen säteilyn puute vaivaa valtaosaa Saint-Saensin muustakin tuotannosta ja on estänyt häntä nousemasta säveltäjämestareitten ykkösketjuun.
 
Eniten miellyin lempeään preludiin ja fuugaan d-molli: kuin Bachia romantiikan hämyisässä valaistuksessa! Levyn viehkeimpään antiin kuuluu myös sävelväreillä impressionistisesti leikittelevä H-duuripreludi, samoin sadunhohtoinen Des-duurifantasia.
 
Preludi ja fuuga Es-duuri tekee eittämättä vaikutuksen bassojen mahtipontisella jyrinällä, mutta eipä korva onnistu siitäkään hevin hahmottamaan selkeää sävelellistä ajattelua.
 
Kiitoksen ansaitsee Jan Lehtolan, Sibelius-Akatemiasta valmistuneen musiikin tohtorin, levyvihkoon kirjoittama asiantunteva ja perusteellinen essee.