ahtelainen urkutaiteilija Jan Lehtola soittaa tuoreella levyllään Bachia. Erikoista on se, että kaikki kappaleet ovat muitten säveltäjien enemmän tai vähemmän romanttisia sovituksia. Johann Sebastian saa siis maistella omia lääkkeitään, sovittelihan hän itsekin uruille muitten sävellyksiä, muun muassa Vivaldia.
 
Kuuluisa chaconne sooloviululle on pyörinyt sovitusmyllyssä jopa kahteen kertaan: Wilhelm Middelschulten oiva urkusovitus pohjautuu Ferruccio Busonin pianosovitukseen. Pisimmälle Bachin romantisoijana eteni Charles-Marie Widor, joka poimi sävellyksiä sieltä täältä ja muokkaili niistä viehkeän kuusiosaisen sarjan Bach's Memento.
 
Kromaattiselle fantasialle ja fuugalle d-molli Max Reger on luonut upean, taivaita tavoittelevan sävelasun. Vaikuttavan ylväinä soivat myös Oskar Merikannon hienovaraisesti sovittamat preludit a-molli ja g-molli.
 
Lehtolan taiturillista ja näkemyksellistä soittoa kuuntelee mielikseen. Hän antaa sävelten romantiikan kukkia värikkäänä ja vapaana, mutta ei silti erehdy liioitteluun saati mauttomuuteen.
 
Tämänkin levynsä Lehtola on varustanut erinomaisella, teoksia ja niiden taustoja mielenkiintoisesti valottavalla esseellä. Samalla hän antaa tukkapöllyä 1900-luvun puolivälin urkujenuudistusliikkeelle, jonka "ansiosta suuri osa romantiikan aikaisista soittimista tuhottiin tai "restauroitiin" uusien ihanteiden mukaisiksi".